Sepittelyä
En edelleenkään osaa sanoa "olen sairastanut syömishäiriötä, sairastan sitä edelleen". Nykyään osaan jo sanoa lääkäreille että taustalla on hieman jotain syömishäiriön tyyppistä. Mutta heti perään pitää korjailla etten nyt oikeastaan sairas ollut ja ainakaan enää ei mitään ongelmia ole ollut.
Pelkään niin, ettei lääkärit osaakaan suhtautua syömisongelmiini. Tai sitä, että ne osaisivatkin suhtautua niihin ja veisivät häiriön pois. Mitäs minä sitten tekisin ongelmia kohdatessani jollen saisi olla syömättä ja oksentaa? Joten parempi kaunistella asioita ja unohtaa koko juttu.
Halutako hoitoa ja tervettä elämää vai pysyä tutuissa ja turvallisissa ongelmissa?
Nälkä
Tänään tajusin nälän tunteeni palanneen suhteellisen normaaliksi. En tiedä, voi olla että se on ollut sitä jo vuoden mutta kiinnitin siihen nyt vasta huomiota.
Vuosiin en tuntenut nälkää. Silmissä sumeneminen kertoi sen, että nyt pitäisi syödä. Ihan aidosti monesti unohdin syödä, ei vain ollut yhtään nälkä. Söin usein vasta sitten kun tuli heikotus. Ja silloin olin jo usein myöhässä - ruoan laittamisesta ei tullut mitään kun kesken kaiken nousi kylmä hiki ja näkö lähti.
Nykyään tunnen nälkää. Olen kyllä tuntenut sitä jo pitkään, mutta nyt siihen on voinut pikkuhiljaa alkaa luottamaan. Nälkä tulee säännöllisin väliajoin, noin neljän tunnin päästä edellisestä ateriasta. Ja kun on nälkä, silloin kuuluu syödä.
Nälkään liittyy olennaisesti vatsalaukku. Täytyy olla vatsa, joka on liian tyhjä. Ja nykyään se vatsa alkaa olla aika iso. Jaksan helposti syödä neljä kertaa isompia annoksia kuin ennen. Ja silti jää olo, että vielä voisin jotain ottaa... Ennen vatsalaukku oli yksinkertaisesti liian pieni, jotta sinne olisi mahtunut normaaleita annoksia. Nyt se huutaa niitä.
Olen lihonut mutta olen liian väsynyt tekemään asialle mitään. En tiedä pitäisikö. En todella tiedä.
Siskonmakkaroita (kuuluu myös nirsoilulistalle)
Strangelove kirjoitti otsikolla
Syöminen on sääntöjä, vol 5, sen Siskonmakkaroiden lainaukset toi paljon asioita mieleen.
"muistan erään päivän, kun minua vaivasivat kauhea nälkä ja pureskelunhimo." (emma)Kirjoitinkin jo
aiemmin siitä, kuinka merkityksellistä ruoan koostumus on. Ja pureskelunhimo iskee yllättävän useinkin. Ei ole nälkä, ei tee mieli syödä, mutta haluaa tuntea syötävän hampaiden välissä. Useimmiten tämän himon tyydyttää karkit.
Pureskeluhimoa on "kunnon syömishäiriöisen" tavoin tullut tyydytettyä myös vain pureskelemalla syötävää ja sylkemällä se sitten nielemättä pois. Tuota taisin tehdä vain ja ainoastaan siksi, että kuvittelin etten voi olla kunnon syömishäiriöinen jollen tee niin. Kokeilukauden jälkeen totesin sen hullun hommaksi (ainiin, mutta minähän olin hullu). Jos kerran ruokaan sortui, oli älytöntä ottaa nautinnosta vain osa irti, kai sillä sitten saman tien sai täyttää vatsansa.
"totta kai syömisessä oli oltava selvä peli: se meni joko oman pään mukaan tarkasti oikein tai täysillä metsään." (laura)
Juuri niin! Tuota periaatetta olin toteuttanut kaikessa tekemisessäni. Olen huono löytämään kultaista keskitietä. On olemassa vain mustaa ja valkoista. Aika usein olen sitten mennyt täysillä metsään kun olen tavoitellut täydellisyyttä ja pettynyt. Koen epäonnistumisen jotenkin lupana antaa asioiden mennä kunnolla pieleen. Jos kerran tuli kerran oksennettua hyvän jakson jälkeen, voi kai sitä nyt sitten oksentaa sitten koko seuraavan viikonkin.
"pienentymispyrkimykseni olivat viimeisen päälle perusteltuja, sillä suomalaisten kansantauti on lihavuus, ja kolesteroliarvotkin ovat kamalan suuret." (laura)
Olen saanut ihailua siitä kuinka hoikka olen. (Tosin ihan yhtä lailla olen saanut myös negatiivista kommenttia samasta asiasta.) Olen niin monet kerrat punastellut ruokapöydässä kun muut hämmästelevät sitä kuinka voin syödä mitä tahansa ja silti olen näin hoikka. He eivät tiedä että en ole syönyt kotona yli viikkoon ja töissä syömistä aterioistakin on iso osa tullut oksennettua. Mutta niin...voinhan silti syödä mitä tahansa. En vain kaiken aikaa tai ainakaan oksentamatta.
Jos ihmiset saavat olla lihavia, miksi minä en saa olla laiha?
"ja yhä uudelleen mä löydän itseni perimmäisten kysymysten juurelta: millainen leipäpala on normaalia? mikä on laihdutusta ja mikä ahmintaa?" (annukka)
Normaalin annoksen määritteleminen on edelleen äärettömän vaikeaa vaikka olen todella yrittänyt harjoitella sitä muutamat viime vuodet. Totuin monta vuotta ottamaan muutaman ruokalusikallisen kokoisia annoksia ja kavereiden naureskeleminen annoksen koolle ("miten sä edes viittit liata lautasen?") hämmensi. Ne annokset oli mulle normaaleita, ne täytti mun vatsan ihan riittävästi. Energiaa niistä tosin ei saanut riittävästi, mutta sitten vaan piti nukkua päiväunet ja saada verensokeri karkilla ylös jos alkoi huippaamaan. Sitten opiskeluaikana yritin syödä normaaleita annoksia. Eipä onnistunut. Kolmas-neljäs kiisselilautanen ei kuulemma ollutkaan normaali. Mutta kun en ihan todella tiennyt! Muiden annokset vaikutti niin valtavilta ja epänormaaleilta, etten hahmottanut milloin omat annokseni todellisuudessa olivat jo aivan liian isoja. Nyt olen pikkuhiljaa oppinut, mikä on liian pieni ja mikä liian suuri annos. Mutta sopiva, nälän vievä, se on edelleen hakusessa.
"äiti yritti opettaa mua sietämään kaikkia ruokia, koska joskus saattaisi tulla tilanne, että olisi vain pakko syödä jotain." (annukka)
Olin ehkä viiden kun olimme perhetutuillamme syömässä ja illallisella oli sienikastiketta. En vain kyennyt syömään sitä, oli pakko sylkäistä se pois suusta. Äiti ja isä häpesivät aivan tolkuttomasti.
Päiväkodissa oli jotain pahaa ruokaa ja aloin itkemään ihan hirvittävästi. Tunsin syyllisyyttä ja ahdistusta kun en halunnut syödä ruokaa. Mutta hoitajat ei suuttuneetkaan, ei tarvinnut syödä. Muistan sen tolkuttoman ahdistuksen ja myös sen helpotuksen kun sain olla syömättä.
Olen aina ollut nirso. Useimmat tuttumme tottuivat minun ollessa lapsi ja nuori, tekemään jotain tuttua ja turvallista kun tulin kylään. Jossain vaiheessa se alkoi hävettämään jo itseänikin kun ensimmäiseksi alettiin aina kysymään, mitä mulle ostetaan kaupasta.
Ihan viimeisen vuoden aikana olen oppinut syömään monia ruoka-aineita, joista en ole pitänyt. Pystyn kylässä ollessani syömään jopa sitä sienikastiketta sylkemättä sitä takaisin lautaselle :)
Mainokset
Maikkarilla pyörii
Keventäjien mainos. Näyttää ihan siltä kuin kuvaa olisi venytetty, kaikki ovat huomattavan hoikan näköisiä. Tai ainakaan muuten telkkarissa tai lehtien kuvissa eivät aivan noin hoikkia ole olleet.
Omaa häirikkömieltäni tuollainen kuvamanipulaatio suututtaa.
Tuo mainos (vaikka sinänsä siis muuten ihan hyvä ja palvelunakin varmaan ihan toimiva jos ja kun kerran muualla on tullut suosituksi) toi mieleen muutamia vuosia sitten katukuvassa olleet Valion mainokset. Mainostivat muistaakseni vähäprossaista raejuustoa. Niissä oli ihminen, joka illalla (?) aina katosi kuvasta. Siitä
palstalaiset nostivat kohun ja itsekin juttelin Valion asiakaspalvelun kanssa sekä sähköpostitse että puhelimitse. Raivostutti tuollaisen mielikuvan luominen, että olisi jotenkin tavoiteltaa laihduttaa itsensä pois.
Tiedän suhtautuvani mainoksiin hieman turhankin kriittisesti. Mainosten vaikutuksista lapsiin tuli opiskeluaikoina aika paljon luettua ja se teki entistä kriittisemmäksi. Mainoksista löytyy niin kovin paljon kaikkea pientä tietoisesti lisättyä jota katsoja ei kuitenkaan huomaa. Alitajunta kuitenkin huomaa ja vaikuttaa sitten ostopäätökseen, arvoihin ja mielipiteisiin.
Hukassa
Lääke on jäänyt muutamana päivänä ottamatta, en oikein tiedä pitäisikö se nyt lopettaa kokonaan. Toisaalta edessä on haastavia tilanteita ja kun ei lääkkeestä ole haittaakaan ollut, olisi sitä varmaan järkevää syödä ainakin vielä hetki.
Suututtaa olla näin hemmetin sairas ettei osaa olla terve. Että pitää syödä lääkkeitä vaikkei mikään oikeastaan ole edes pielessä. Taidan vain kuvitella koko sairauteni. Kerätä huomiota lääkityksellä ja terapiaan menemisellä.
Mutta...niin kuin jo joskus aiemminkin olen todennut; on kai ihan yhtä lailla sairasta esittää sairasta kuin olla sairas.
Ja niinä hetkinä kun itken hysteerisesti, en hahmota missä olen, pelottaa tuttujenkin ihmisten keskellä, en pysty hengittämään ja haluan vain oksentaa pahan olon pois - silloin en epäile ettenkö todella tarvitsisi apua.
Mutta kun en haluaisi tarvita apua.
Lääkitys sairaaseen mieleen
Söin juuri elämäni ensimmäisen mielialalääkkeen. Vain sairaat syövät niitä, minunhan piti voida jo ihan hyvin.
Pelottaa.
Pyörryttää
Painaessani päätä polviin näön kadottua suihkussa seistessäni mietin, haluanko todella tähän takaisin. Kannattaako laihuudesta maksaa näin kovaa hintaa?
Nopeaa katoamista
Tällä kertaa oireet iski päälle alle viikon minimaalisella syömisellä. Joskus aikoinaan näiltä säästyi hieman pidempään. Ehkä tämä johtuu äkkinäisestä ravinnon vähentämisestä, yleensä se tapahtuu pikkuhiljaa.
Koko kroppa palelee, eikä auta vaikka on kolme pitkähihaista päällekkäin. Päätä särkee ja vaikka kuinka yritän kuunnella mitä esimieheni puhuu, en kertakaikkiaan kykene ymmärtämään. Kyse ei ole sinänsä keskittymiskyvyn puutteesta, aivoni vain eivät kykene käsittelemään kuultuja sanoja vaan sekoittaa ja puurouttaa ne. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi ollut tilanteessa jossa en ymmärrä mitä ihmiset puhuvat vaikka kieli olisi kuinka arkista tahansa. Se on äärettömän pelottavan tuntuista, sille ei pysty tekemään mitään, odottaa vain että kohta taas ymmärtää. Väsyttää, eikä 14 tunnin unet vaikuta siihen millään muotoa. En tunne pienintäkään mielenkiintoa olla ihmisten kanssa. En kykene jakamaan tuntemustani. Kun en tunne, ihanaa, en tunne mitään. Saan vain palella, tuntea tyhjän vatsan ja kadottaa pikkuhiljaa itseni.
En saa ymmärtämään
V ei tunnu ymmärtävän miksi tarvitsen nyt sairaslomaa. Se tuntuu ajattelevan, että olen nyt vain vähän väsähtänyt mutta pitäisi silti jaksaa tsempata. Mutta kun sairasloman ottaminen juuri on sitä tsemppaamista...olen sentään vielä sen verran järjissäni että tiedän jotain pitävän tapahtua. Jollen nyt irrottaudu tilanteesta, lepää, pohdi, pysähdy, olen kohta todella huonossa kunnossa. Ja mitä enemmän olen huonossa kunnossa, sitä enemmän eristäydyn ja salaan.
V on kyllä nähnyt viimeisen vuoden aikana paniikkikohtauksiani, nähnyt kuinka katoan itseltäni täysin, pelännyt kun sydämeni käy ylimääräisiä kierroksia ja katsellut kuinka häpeän kehoani. Silti V on nähnyt niin kovin vähän, ollut kokemassa sairauttani liian vähän. Loukkaannun kun V ei ymmärrä miksi tarvitsen lepoa. Silti tiedän etten voi syyttää siitä kuin itseäni; olen kertonut vain pieniä paloja, muistanut aina lisätä loppuun että nyt voin kuitenkin jo hyvin ja ei se nyt ollut niin kovin vakavaa. Olen peitellyt ja jättänyt kertomatta paljon asioita, joita lähellä olevan olisi ehkä syytä tietää.
Ja silti haluan pitää kaiken tämän itselläni. Minun ikioman hulluuteni.
Oppituntini
Minä toivun kyllä. Ihmiset toipuvat. Ja näen nyt, että toipumiseni, vaikka se ei koskaan ollutkaan kuin osittainen, oli huomattava. Voin nähdä, mitä Sarah teki minulle, voin arvostaa taitoa, jolla jän veti kylmät itsepetoksen ja petoksen oppituntinsa. Mutta kun seisoin Julian kädet ympärilläni tuona kylmänä joulukuun iltana ja yritin vältelllä vanhempieni huolestuneita silmiä, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka vaikeaksi polku edessäni osoittautuisi. Lasten murheet eivät koskaan kestä pitkään. Niiden ohimenevyys on lapsuuden hyviä puolia. Ja lapsi kun olin, en aavistanut silloin, kertoessani vanhemmilleni olevani väsynyt ja ettei minusta pitänyt välittää, että minut oli otettu jäseneksi kovempaan maailmaan. En tajunnut, että nuo muutamat viikot Prahassa ja Ranskassa olivat vieneet minut ikiajoiksi pois aiemman tunteen iloisesta piiristä, että Ellan rakkaus ja Ericin kuolema olivat kohottaneet minut kylmemmälle, aikuisemmalle kokemuksen tasolle, että kärsimys olisi tässä uudessa maailmassa kestävää ja todellista. En aavistanut mitään, koska en ollut vielä maistanut jatkuvan murheen katkeruutta, ja minun oppituntini, joka koittaisi pian, oli niin pitkällinen ja tuskallinen, että sen unohtamiseen kului vuosia.
-Richard Mason: Meren huoneissa
En tahdo päästä tästä eroon. Pienessä hetkessä kaikki palaa takaisin. Huono päivä, ei ole ehtinyt kunnolla syömään. Kotiin tultuani syön liikaa ja oksennan. Ja tajuan vasta jälkikäteen mitä tapahtui. Vielä vuosienkin jälkeen kaikki palaa elämääni.
En ajatellut tämän olevan näin pitkä prosessi. Tosin alunperin en ajatellut tämän olevan ylipäätään mikään prosessi, mikään syömishäiriö mistä muut vauhkosivat. Parantuminen vain vie paljon paljon kauemmin kuin olin ajatellut. Sen eteen pitäisi kai edelleenkin tehdä töitä. Tai ei, ehkä ennemminkin pitäisi tehdä töitä elämän eteen. Yksinkertaisesti sulkea sairastaminen pois ja keskittyä nauttimaan elämästä, ei elämättömyydestä.
Haluaisin olla terve - ja laiha.
Tuntuu suussa hyvälle
Koenkohan ruoan konkreettisella(kin) tasolla eri tavoin kuin muut ihmiset keskimäärin?
V on viime aikoina moneen otteeseen ihmetellyt kuinka sillä on itselleni niin iso merkitys, mille ruoka tuntuu suussa. Itse hän ei ole koskaan ennen kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.
En ole koskaan oikein pitänyt rasvaisista ruoista, ne tuntuvat kitalaessa liian liukkaalle. Haluan että ruoka tuntuu suussa kunnolla. Tosin rasvaisille ruoillekin on omat tilanteensa. Etenkin ne, joissa ei ole väliä mille syötävä maistuu, tuntuu tai tuoksuu, kunahan vain saa äkkiä koko syömisprosessin ohi ja saa oksentaa.
Pidän kirsikoista niiden syömistavan vuoksi vaikken niinkään perusta niiden mausta. Pidän myslistä jogurtissa koska rapeus tuntuu hyvälle suussa, tulee olo että todella syö jotakin. Pidän tavoista syödä, en välttämättä niinkään mausta.
Yleensä ihmiset kai syövät kun niillä on nälkä tai niiden tekee mieli jotain makua. Itse syön (mieluiten) silloin kun on sosiaalisesti mukava tilanne syödä tai saan syödä jotakin mitä on hauskaa syödä, minkä syöminen tuntuu hyvälle.
Syöminen on mukavaa. Kunhan vain aina muistaisi sen.
Syöminen on elämää, se ei sopinut minulle
Sinun ei pidä syödä, sillä syöminen on elämää.
-Peggy Claude-Pierre: Syömishäiriöiden salainen kieli
Elämä todella pelotti. Oli niin kovin helppoa keskittyä yhteen helppoon ongelmaan, syömiseen ja syömättömyyteen, sen sijaan että olisi kohdannut todellista elämää todellisine ongelmineen. Halusin kyllä olla kovin itsenäinen ja tein ratkaisuja, mitä moni muu ikäiseni ei uskaltanut vielä tehdä. Silti koin olevani elämän kanssa niin kovin yksin. Elämä ei tuntunut olevan minua varten, ei sellaisena kuin koin muiden olettavan hyvän elämän olevan. Oli helpompaa siis yrittää elää mahdollisimman vähän.
En myönnä että varsinaisesti halusin kuolla. En yrittänyt tappaa itseäni syömättömyydellä tai muulla kehon rääkkäämisellä. Mutta ei niiden tarkoitus taatusti ollut myöskään löytää elävää elämää. Halusin elää elämääni jotenkin hiljaisemmin, pienemmällä liekillä.
Haluan vain pikaisesti tämän ohi
Tuntuu että koko maailma katoaa ympäriltä. Ei enää ole väliä kuka tulee kotiin, soiko puhelin, onko jo kiire töihin. Pitää vain saada nopeasti kaikki syötävä syötyä ja päästä oksentamaan. Toivoo vain että koko episodi olisi nopeasti ohi. Tämä täytyy hoitaa mutta kunpa se olisi jo ohi. Syön, syön ja syön. Tulee huono olo mutta syön vielä vähän lisää. Iso lasillinen vettä keittiöstä ja sitten vessaan. Tuijotan peilistä kylmästi vierasta itseäni laittaessani hiuksiani nutturalle. Sitten sormet kurkkuun ja vatsa kramppaa. Suun ja kasvojen huuhtelu. Painan pyyhettä pitkään kasvojani vasten. Hiukset auki ja ulos vessasta. Se on ohi.
Nättejä tarinoita
-Milloin olet edellisen kerran ahminut ja oksentanut?-Eiköhän se silloin pari vuotta sitten ollutJa kaikki on taas hyvin. Kun vain kertoo nättejä tarinoita. Ja bussille kävellessä suututtaa niin että haluaa vain kotiin oksentamaan tai ainakin juoksemaan liian kovan lenkin.
Kilot, sadat grammat, päivämäärät
Lääkäri kysyi, paljonko painoni on ollut alimmillaan. "En muista, ehkä suunnilleen xx kg."
Aivan kuin en muistaisi, tietäisi. Vihkossani on sadan gramman tarkkuudella painot yhdeksän vuoden ajalta. Välillä vain muutamia kertoja vuodessa merkattuna, välillä päivittäin. Muutamia lukuja on alleviivattu, tiettyjä rajoja on alitettu. Uuden vaa'an hankkiminen on myös merkitty. Muistan varsin hyvin milloin olen painanut minkäkin verran. Tidän mikä painoni on ollut alimmillaan, mikä suurimmillaan. Lääkäreille on niin kovin helppo valehdella.
En osaa
Tiedän tekeväni väärin, katuvani hetken kuluttua ja teen silti.
Jumpan jälkeen keskustaan kauppaan. Kotiin syömään sipsejä ja colaa. Ja oksentamaan. Ihan niin kuin se helpottaisi oloa.
Turruttaa. Oksentamisen jälkeen kaikki tuntuu menettävän merkityksensä. Sekä hyvä että paha. Jää vain oksentaminen. Ja nukkuminen. Tekee mieli vain nukkua ja herätä aamulla eilisen unohtaneena.
Ei ole mitään syytä oksentaa. Ahmia ja oksentaa. Kaikki on hyvin, ainakin kohtuullisesti. Mutten osaa.
Voisi olla mukavaa olla ihan normaali. Osata syödä tavallisesti ilman verensokereiden heittelyä. Osata syödä kun alkaa kiukuttaa. Osata syödä kun on liikkunut. Osata syödä ajattelematta. Osata syödä oksentamatta. Osata syödä kohtuudella.
Tyhmyys jonka sairaus muuttaa käyttökelpoiseksi
Häpeän menneisyyttäni, sairastamistani. Tunnen itseni niin äärettömän typeräksi kertoessani sairaudestani nykyään läheisille ihmisille. Ja kaikkein typerimmältä tuntuu se, että tiedän voivani palata takaisin sairaaseen käyttäytymiseen minä päivänä tahansa. Palata siihen naurettavuuteen joka ei naurattanut yhtään.
Selkeinä päivinä syömättömyys, liian kovaa juostut lenkit ja oksentaminen tuntuvat yksinkertaisesti tyhmälle. Kuka sellaista tekee vapaaehtoisesti? Miten minä koskaan ikinä saatoin olla niin tyhmä?
Ja sitten tapahtuu jotain (tai nimenomaan ei tapahdu mitään ja se saa mielen särkymään) ja syömättömyys, liian kovaa juostut lenkit ja oksentaminen tuntuu luonnollisille keinoille hallita elämää. Että minun elämässäni nyt vain asiat hoituvat näin. Tiedän ettei nuo edelleenkään hyviä, järkeviä keinoja ole, mutta käyttökelpoisia silti - minulle ainakin.
Taistelen taas päivittäin järjen ja järjettömyyden rajamailla. Joudun tekemään töitä sen eteen että voin jatkossakin kertoa voivani hyvin.
Paljastin, paljastuin
Tunnen itseni hölmöksi kertoessani etten ole osannut aina syödä. Bulimiasta kertomisen jätän suosiolla väliin. Ja syömättömyyden hulluudestakin ison osan.
Tavallaan se kaikki tuntuu niin kovin kaukauselle, ei ollenkaan minun elämälleni. Ja silti se sairastamisen aika on omaani, omintani.
Teki kipeää kertoa, muistaa taas itsekin millaista elämää olen elänyt.
Eihän enää koskaan?
Kunhan nyt vain söisit edes vähän jotain
Jääkaapistani löytyy edelleen aina Jacky-vanukkaita. Niin kuin löytyi lapsenakin. Kaverit saivat vanukkaita vain jälkkäriksi, itse sain syödä niitä jogurtin sijaan. Kunhan vain söin.
Äiti osti kaupasta ihan mitä vain, jos vain suostuin syömään. Nyt vasta kunnolla tajuan, kuinka hädissään äiti oli. Oli valmis tekemään ihan mitä tahansa, kunhan söisin, edes vähän.
Yleensä muun perheen syödessä siirtelin ruokaa lautasen toiselta puolelta toiselle, paloittelin ruokaa aina vain pienemmiksi paloiksi, muiden syötyä jäin pöytään istumaan ja tunnin jälkeen luovutin ja annoin annokseni koiralle. Ja uskottelin itselleni ettei äiti huomannut mitään.
Ei vain tehnyt mieli syödä.
Pömppömaha
V:
sulla on pömppömaha (silittää vatsaani selkäni takana makoillessaan kun yritän riidellä suhteestamme)M:
kiitos, ihan niin kuin olo ei muutenkin olis jo kamalaV:
no älä nyt. enhän mä tiedä ketään noin laihaa kuin säTuo viimeinen kommentti ei enää yhtään paikannut tilannetta. Pömppömaha, jota on taas lupa vihata.
Kylkiluut
sun kylkiluut näkyy, sun pitäis syödä enemmän karkkia, V sanoi kun olin viime yönä kömpimässä alastomana sänkyyn.
Toisaalta teki mieli hyökätä vastaan, sanoa etten enää edes ole laiha, että kai nyt kaikkien kylkiluut näkyy, että anna nyt mun kroppani vaan olla rauhassa mitä on. Paljon sekavia ajatuksia päässä.
Joku on katsonut niitä samaisia kylkiluita, joita kolme vuotta sitten unissani tunnustelin. Luita, jotka määrittelivät kehon rajat. Piti tolkuttoman väsyneenä tunnustella, olenko vielä tässä, kaikki kova oli pysyvää. Lattialla oli hyvä nukkua, koska se oli kovaa, jämerää, luotettavaa. Luut olivat samalla tavalla turvallisia, paljon turvallisempia kuin lihas, rasva, iho.
Katoaako kontrollini toisen koskettaessa?
Läheisyys, hyväileminen, seksi. Asioita, joita olen säikkynyt ja huomaan säikkyväni edelleen.
On hirmu vaikeaa antaa toisen olla lähellä fyysistä minääni, kun en oikein itsekään osaa olla kehoni kanssa. Hätkähtelen ihmisten olalle taputtamisia, käden hipaisuja, tahtomattanikin. Pidän ihmisten kosketuksista, mutta silti niissä on jotain pelottavaa. Hätkähtelen vieraiden ja tuttujen kosketusta, kauhistun läheisten ihmisten kosketusta.
Mietin, onko läheisyyden vaikeuden ja syömishäiriön välillä todellista yhteyttä vai haluanko vain väkisin sellaisen löytää. Ehkä luonteeni on ilman syömishäiriötäkin epäilevä, arka ja analysoiva, mutta uskon syömishäiriön olevan osa sitä ettei kehoni kanssa ole ollut helppo elää. Syömishäiriöni ei lähtenyt siitä, etten olisi pitänyt kehostani, mutta sairastaminen sai aikaan inhon kehoani kohtaan.
Syömättömyys oli jossain vaiheessa (ei missään tapauksessa kaiken aikaa) tapa hallita kehoa ja sitä kautta elämää. Elämä tuntui kaoottiselle ja piti pystyä hallitsemaan jotakin, edes omaa kehoa. Olin siinä hyvä. Kehoni kuului vain minulle ja nautin kun läheset olivat huolissaan ja yrittivät tehdä kaikkensa syömiseni eteen, mutta pidin kontrollini.
"Tämä on minun ja muut eivät voi tähän vaikuttaa."Toisen ihmisen koskettaessa pelkään menettäväni kontrollini kehooni. Se ei ole enää vain minun itseni käytettävissä, joku on päässyt turhan lähelle.
Pelkään, pelkään, nautin ja pelkään.
Dieettikiistelyt
Dieettiväittelyitä on edelleen hirmu vaikeaa käydä kiihtymättä. En pysty suhtautumaan rauhallisesti nälkädieetteihin ja nopeisiin painon pudottamisiin. Tiedän, etteivät ne terveelliselle ihmiselle ole vaarallisia (vaikka eivät useimmiten kyllä myöskään toimivia), mutta silti oma tunne sairastumisen uhkasta on niin suuri, että hermostun lopulta aina.
On hankalaa käydä laihdutuskiistelyitä paljastamatta omaa sairashistoriaani. Monien mielestä en voi käsittää laihduttamista, koska en ole koskaan ollut ylipainoinen. Silti olen taatusti laihduttanut enemmän kuin moni muu. En ole koskaan noudattanut tiettyä dieettiä, mutta olen noukkinut niistä aivan riittämiin ohjeita, joita yhdistelemällä olen saanut omat dieettini. Tiedän miltä paaston euforia tuntuu, tiedän milloin elimistö kuluttaa ja milloin ei, tiedän miten pitää aineenvaihduntaa yllä, tiedän millainen liikunta kuluttaa eniten energiaa. Tiedän aivan liikaa omien kokemuksieni kautta.
On vain niin kovin hankalaa käsittää, että muiden kokemukset dieeteistä voi olla terveitä, vaikkei omani olekaan olleet.
Anoreksia-vitsit
Kovin vaikeaa nauraa muiden (terveiden) anoreksia-vitseille.Yritän naurahtaa väkinäisesti, vaikka todellisuudessa vain hämmästelen, miten joku voi suhtautua asiaan noin kevyesti. Jos joku on ollut muutaman päivän ruokahaluttomuuttaan syömättä ja alkaa vitsailemaan sairastaako anoreksiaa vai bulimiaa, niin kuin ne nyt olisivat joku hetken päähänpisto vain. Sehän se vitsin pointti tietysti onkin, että tietää ettei sairasta, ja on hauskaa silloin vitsailla asiasta. Silti.
Sairauksista voi ja pitääkin vitsailla, mutta kun terveet vitsailevat niistä keskenään, menee se useimmiten yli. Sairaiden keskenäinen vitsailu on sitten toinen juttu.
Ehkä oma sietokykyni on merkki siitä, kuinka lähellä sairastaminen kuitenkin edelleen on. Tiedän että voisin taas hetkessä muuttua niiden vitsien sairaaksi anorektikoksi ja silloin minä olisin se vitsailun kohde. Enkä halua olla vitsailtavana. Tai anorektikkokaan kyllä.
Takapakit
Kaikki aina lohduttavat, että takapakit kuuluvat parantumisprosessiin, että niitä tulee kaikille. Ja minun tekisi mieli kiljua, että tämä on osa elämääni, ei tämä tästä kummemmaksi muutu.
Itse en usko koskaan voivani parantua täysin, ajatuksiani myöten. Bulimian suhteen parantuminen on paljon helpompaa määritellä, siitä mahdollisesti voisinkin vielä päästä täysin eroon, mutta anoreksia...ehkä, toivottavasti, osaan joskus vielä reagoida vaikeisiin asioihin jollain muulla tapaa kuin syömättömyydellä. Mutten usko koskaan pääseväni eroon ajatusmalleistani. Sairaan konkreettisen toiminnan toivottavasti pystyn jättämään, mutten sairaita ajatuksiani. En täysin. Miten sitten voidaan määritellä milloin olen ottanut takapakkia ja milloin en. Joka kerta kun ei ruokailujen välillä on yli 4h? En usko...
Itselleni takapakit ovat ehkä enemmänkin sairauden vahvistumista kuin sairauden palaamista.
Pro-Ana
En ole oikein koskaan ymmärtänyt pro-anan ideologiaa. Sitä, että joku "ei halua kenenkään joutuvan kokemaan tätä", mutta silti antaa muille ohjeita miten saada itsensä siihen tilaan jota ei pitäisi kokea.
Tiedän myös näiden tekstien olevan linkitetty pro-ana-sivuilta. Itse en haluaisi näiden olevan pro-anaa. Pyrin kirjoittamaan harkiten, en tietoisesti julkaise tarkkoja kilo- tai kalorilukuja. Toki halutessaan näistäkin teksteistä löytää "vinkkejä" ja tapoja toteuttaa sairautta. Toivottavasti teksteistä kuitenkin välittyy vahvempana se, miltä niiden vinkkien ja tapojen noudattaminen on tuntunut ja kuinka ne eivät ole toimineet - ei paremman olon tai minän saavuttamiseen, mutta eivät aina myöskään vähenevien kilojen saavuttamiseen.
Pahemmin sairastaessani olen kyllä itsekin vieraillut pro-ana-sivuilla. Sekä yleisestä mielenkiinnosta että halusta olla tarpeeksi sairas. Mielikuvissani pro-anailu kuului todella sairaan elämään. Täytyi paneutua kunnolla sairastamiseensa, tehdä siitä intohimo. Mutta en saanut sivuilta irti toivomaani tarmoa laihtumiseen. Vinkit olivat lähinnä naurettavia, ennemmin sitä lakkaisi vaikka kokonaan syömästä, kuin noudattaisi pitkin päivää pikku vinkkejä, jotka todellisuudessa saisivat päivittäisen energiamääräni laskemaan maksimissaan muutamalla kymmenellä kalorilla. Kuvat laihoista, luurankomaisista naisista eivät sitten enää paljoa huvittaneet ja hymilyttäneet. Sitä vain tuijotti niitä ja mietti "tuollainenko minustakin tulee?" lähinnä kauhistuneena. En ollut enää ollenkaan varma, haluaisinko mennä niin pitkälle.
Omalla kohdallani pro-ana-sivut siis lähinnä kannustivat paranemaan kuin laihtumaan ja oksentamaan. Tiedän kyllä monia, jotka ovat niistä myös vain sairastuneet entisestään. En hyväksy, vaikka ymmärrän.
Kroppa reagoi
Paleleminen. Se oli ehdottomasti ensimmäinen fyysinen oireeni. Aina palelsi, etenkin käsiä ja jalkoja. Nukuin kolmen peiton alla ja silti palelin.
Päänsärky ja väsymys. Ne olivat oireita, joita ei edes pitänyt oireina. Ne olivat osa normaalia arkea.
Pyörtyminen. Silmissä sumenemista oppi varomaan. Kyykystä piti nousta hitaasti, sängystä ylös varovasti, oppi välttämään äkkinäisiä liikkeitä. Silti silmissä sumeni päivittäin. Varsinaisesti pyörryin sitten harvemmin. Inhosin sitä, se oli merkki heikkoudesta. Korvissa humisi ja painoin silmiäni kiinni ja yritin pakottaa itseni pysymään pystyssä. Äänet katosivat ja löysin itseni lattialta. Olin heikko.
Tuki- ja liikuntaelinten vammat. Lääkäri laittoi vaa'alle ja totesi "liian ohut lihaksisto". Ja minä liikuin ja liikuin ilman tulosta, kunnes lääkäri kertoi etten saisi lihasmassaa ellen söisi.
Sydän. Rytmihäiriöt. Oireet, jotka saivat ensimmäistä kertaa miettimään, olinkohan sittenkin mennyt liian pitkälle. Ja silti oli pakko oksentaa vielä kerran (ja kerran ja kerran...) ja luottaa siihen etten ollut liian pitkällä. Pelkäsin, pelkäsin todella. Sydän hakkasi ja minä pelkäsin.
Elimistö kertoi monella eri tavalla, ettei jaksa, että kaipaa ravintoa ja lepoa. Mutta en voinut kuunnella. Piti vain keskittyä jatkamaan. Jollain tapaa sitä hyväksyi, että kaikki tämä oireilu nyt vain kuuluu tähän. Pelasin kovilla panoksilla ja yritin unohtaa riskit.
Riippuvuus
Syömishäiriö on riippuvuus siinä kuin huume- tai alkoholiriippuvuuskin. Ero muihin päihderiippuvuuksiin vain on, että on riippuvainen sekä itse päihteestä että siitä erossa olemisesta. Toisessa hetkessä ei osaa lopettaa syömistä, toisessa ei osaa lopettaa syömättömyyttä.
Syöminen ja syömättömyys alkaa pikkuhiljaa hallita elämää, olemaan elämä. Vaikka pitkään uskottelikin itselleen, että voisi lopettaa ihan milloin vain. Olla menemättä liian pitkälle. Uskoin ihan todella pystyväni lopettamaan. Pystyväni taas syömään ihan normaalisti jos vain halusin. Ja pystyinhän. Mutta vain hetkittäin, en jatkuvasti niin kuin olisi pitänyt.
Oli kamalaa huomata, etten enää itse hallinnut tilannetta. Kamalaa, pelottavaa, musertavaakin. Todella avutonta. Tunsin jo itsekin että olisi pakko lopettaa, en jaksaisi sairasta käyttäytymistäni enää yhtään pidemmälle. Mutta ihan yhtä pakko oli "ottaa vielä yksi huumeannos". Hallinta oli kadonnut jo aikoja sitten. Osittain varmasti olin antanut hallinnan pois, mutta se oli kyllä viety paljon rajummin kuin olin osannut kuvitellakaan.
Syötkö sä koskaan?
Kysymys (jota esittäessä katsotaan päästä varpaisiin, varpaista päähän), joka on monesti saanut hämmentymään ja kiusaantumaan. Tottakai söin, ei ihminen pysy elossa ellei se syö. Ei tarvitse lakata syömästä laihtuakseen. Kulisseja pystyy halutessaan ylläpitämään melko pitkään. Isoja salaattiannoksia, syömistä muiden seurassa. Itselläni kyse oli suurimman osan sairastamisajasta siitä, mitä tein muiden katseiden ulottumattomissa - tai mitä jätin tekemättä (=syömättä). Viikonloppuisin saatoin syödä kohtalaisesti. Viikolla yksin ollessani taas saatoin jättää muutamana päivänä kokonaan syömättä. Ja liikkua siitä huolimatta energiaa kuluttaen.
"Syötkö sä koskaan?" saa tuntemaan olon tyhmälle. Aivan kuin kysyjä pitäisi tyhmänä. En minä ollut tyhmä, toimintani kyllä oli.
Täytyy tehdä jotakin kauheaa
Olen aina tuntenut henkisen ahdistuksen myös fyysisenä. Vaikea hengittää, kipua ranteissa, keuhkoihin sattuu. Rauhoittuminen on vaikeaa, kun voimakas tunne saa vallan.
Muumipeikko istui tuijottaen jäähän, ja äkkiä hän tunsi kiukustuvansa. Se alkoi vatsasta niin kuin kaikki voimakkaat tunteet. Hänestä tuntui, että hänet oli petetty.
Ja hän häpesi, että oli melunnut ja että hänellä oli korvissaan kultanauhat. Siitä hän tuli yhä vihaisemmaksi. Lopulta hänestä alkoi tuntua, että hänen täytyi tehdä jotakin aivan kauheaa ja kiellettyä rauhoittuakseen. Ja heti paikalla.
- Tove Jansson
Oksentaminen oli juuri sitä. Jotakin aivan kauheaa ja kiellettyä - jotta voisi rauhoittua. Kun paha olo puski päälle, täytyi tehdä jotakin muuta kauheaa, jotakin tuttua kauheaa, jotta voisi unohtaa. Fyysinen itsetuho tuntui monesti ainoalta vaihtoehdolta saada henkisen pahan olon tuottama fyysinen paha olo katoamaan. Ja sen täytyi tapahtua heti.
Riskitilanteita
Hetkittäin on todella vaikeaa kuunnella muiden puheita laihduttamisesta ja himoliikunnasta. Sairastaessani monet varoivat laihduttamispuheita seurassani ja yrittivät ennnemminkin sanoa, ettei koolla nyt niin ole väliä. Nyt parannuttuani terveemmäksi, tutut ja tuntemattomat puhuvat laihduttamisesta normaalisti - niin kuin kyllä kuuluukin olla. On itse vuosien uskottelun jälkeen pikkuhiljaa uskomassa että minä olen näin hyvä, olen sitten normaalipainoinen tai vaikka ylipainoinenkin. Sen olen oppinut, että selkeästi alipainoisena en onnellinen ole. Ja nyt kuitenkin tutut ja läheisetkin puhuvat, kuinka heidän pitäisi laihduttaa ja ettei koskaan haluaisi olla läski. Ja että voi kauheeta jos tästä (=hoikka) nyt vielä lihoisi. Saarnaan että olen mieluummin reilusti ylipainoinen kuin alipainoinen jonka elämä on ruoan kanssa säätämistä. Vaikka kohdistan kiihtyneen puheeni kanssakeskustelijalleni, todellisuudessa tarvitsen todistelua itseni vuoksi. Joudun todella tekemään edelleen töitä sen eteen, että pystyn pitämään itseni poissa syömättömyyden parista.
Minun lähelläni ei saa laihduttaa
En osaa suhtautua muiden laihdutuspuheisiin. En haluaisi kenenkään laihduttavan. Miksi muut saavat, mutta minä en?
Näin huonoina hetkinä.
Ajatukseni eivät kuuntele
Surullista... En haluaisi ajatella tällä tavoin. Rakastan elämää, rakastan ihmisiä, rakastan onnellisuutta, rakastan hyvää oloa, rakastan hyvyyttä. Ja kuitenkin ajatukseni on kaikkea muuta, kuin sitä, mitä rakastan.kesällä 2000
Vaikeinta oli, kun tiesi mistä asioista piti, mutta ne eivät vain enää tuntuneet miltään. Tiesi mitä rakasti, mutta teki täysin päinvastaisesti. Sai elämänsä näyttämään oman elämänsä vastakohdalta.
Bulimikko
Bulimia. Buliminen käyttäytyminen. Kaunis nimi oksentamiselle.
Kyllähän sitä ihmiset aina välillä oksentavat. Vatsassa kiertää ja krapula-aamuna hoiperrellaan vessaan. Mutta kun päivästä toiseen, tunnista toiseen työntää sormet kurkkuun aina vain uudelleen ja uudelleen oksentaakseen juuri syömänsä salaatin, on siinä jo jostain muusta kyse kuin vatsanväänteistä.
Anorektikko oli niin kovin hankala olla. Sille ei ole tarkkaa määrittelyä, ei ollut painorajaa, joka suoraan sanoisi anoreksian vallanneen. Ei ollut päivittäistä maksimimäärää kaloreille, jotta olisi anorektikko. Mutta bulimikolle oli varsin yksiselitteinen määritelmä! Ja sitähän sitten lähdin toteuttamaan, kun en ollut vakuuttunut anoreksiassa onnistumisestani. Bulimikon piti vain oksentaa.
Oksentamisesta tuli tapa. Vaikka välillä syödessä ajatteli, ettei nyt tarvitsisi oksentaa, oli yksinkertaisinta kuitenkin lopuksi työntää sormet kurkkuun. Tuttu rutiini säilyi, oksentamista ei enää ajatellut. Turvalliset tutut rutiinit, jotka tekivät olon kaikkea muuta kuin turvalliseksi.
Tukholmalaisen klinikan erilainen hoitomalli
Silminnäkissä oli eilen juttua Tukholmalaisesta Karoliinisen instituutin tiloissa toimivasta syömishäiriöklinikasta. Klinikan ideana on hoitaa aliravitsemustilaa, joka aiheuttaa psyykkisiä häiriöitä. Perinteinen syömishäiriöiden hoitohan pohjautuu pitkälti mielen ongelmien ratkaisemiseen.
Hoitojen onnistumisprosentit olivat varsin lupaavia, mutten silti oikein vakuuttunut klinikan hoitomuodon olevan ratkaisu kaikkiin, edes suurimpaan osaan syömishäiriöistä. On totta, että vaikeasti aliravittuna aivotoiminta ei voi pelata normaalisti ja mieli sairastuu (entisestään). Aivoilla ei ole kapasiteettia lähteä paranemaan vaikeasti aliravittuna, ensin täytyy hoitaa keho. Mutta itse uskon, että siinä psyykkeessä on lähes aina vielä paljon parannettavaa kun keho on saatu kohtalaiseen kuntoon.
Klinikka kritisoi vanhempien syyllistämistä ja väkisin trauman hakemista. Kritisoin sitä myös itse. Jo lapsena vanhempieni avioerosta yritettiin tehdä ongelmaa, suurtaa traumaa josta kaikki oireeni johtuvat. Siinä avioeroa syytellessä aikuisilta vain unohtui esittää kysymys "miltä susta tuntuu? ihan elämä noin yleensä..." Ei aina tarvita jotain yhtä suurta traumaattista, laukaisevaa tekijää, pienen ihmisen pahan olon tuottajiksi riittää monta pientä pahalta tuntuvaa asiaa. Syyttelystä, syyllistämisestä ja traumahakuisuudesta pitää siis pyrkiä pois. Silti voidaan opetella hallitsemaan pahaa oloa, välttämään pahaa oloa, tuntemaan kuka minä olen...
Jäin pohtimaan, miten klinikka sitten suhtautuu muihin mielen häiriöihin? Mikä ne sitten aiheuttaa, jos syömishäiriön kerran aiheuttaa vain aliravitsemustila? Vaikka parantuisinkin syömishäiriöstä ja aliravitsemuksesta opettelemalla syömään, mikä estää sairastumasta johonkin toiseen mielen sairauteen?
Klinikan hoidoissa on varmasti paljon hyvää ja toimivaa. En kuitenkaan usko, että olisin itse saanut pysyvää hyötyä heidän hoidoillaan. Itse tarvitsin ja tarvitsen edelleen pohdintaa, lupaa tuntea ja kertoa miltä ja miksi tuntuu.
Pysähtyminen portaissa
Mielen sairauksista tekee sairautta juuri se, että oma hallinta katoaa. Hetkittäin tajusin oman järjettömyyteni ja tiesin että piti lopettaa, osittain jopa halusin lopettaa, mutta en vain voinut.
Ahdisti. Ajatukset sumenivat ja ainoa vaihtoehto oli lähteä juoksemaan rappusia. 10 minuutin tauko, 10 minuuttia aikaa. 7 kerrosta, jos juoksi kellarikerroksiin, 9 kerrosta. Täytyi vain juosta. Kolmatta kertaa alas juostessani päässäni raksahti. Mitä ihmettä oikein olin tekemässä? Juoksemassa portaita edestakaisin kuin hullu. Mutta hullu, sairas olinkin. En osannut lopettaa ja lisäsin vain vauhtia.
Tyhjä vatsa
Muistan jo lapsena pitäneeni tyhjästä vatsasta. Istuin autossa etupenkillä ja tunsin kuinka vatsa oli enemmänkin kuoppa kuin vatsa. Hymyilytti. Se sama tunne olisi hymyilyttänyt vuosia myöhemminkin - jos vain en olisi kadottanut hymyäni katoavan vatsani mukana.
Lenkkeilyn ihanuutta
En pitänyt juoksemisesta, lenkkeilystä. Silti se oli asia, jonka tietoisesti valitsin syömishäiriöiseen elämääni. Lenkkeily kuului anorektikon elämään, joten minähän juoksin, huolimatta siitä, nautinko siitä tai en.
Lenkillä käymisellä oli kaksi tarkoitusta. Toinen oli kuluttaa energiaa, syötyjä (tai vaikka syömättä jätettyjäkin) kaloreita. Toinen taas oli peittää mielen paha olo fyysisen pahan olon alle. Juoksin niin, etten enää saanut henkeä, niin että nilkkoihin sattui, niin että pysähtyessä pää tuntui räjähtävän. Liikennevaloihin ei voinut pysähtyä, koska silloin olisi pyörtynyt, piti jatkaa tasaista vauhtia kotiin saakka. Piti huijata kehoa jaksamaan hieman pidemmälle mitä olisi jaksanut. Lenkin jälkeen kenkiä pois ottaessa ei enää nähnyt eteensä, piti ottaa tukea seinistä suihkuun kävellessä. Korvissa humisi. Oli hyvä olla.
Oli pakko sairastua
Syömishäiriöni syytä tai aiheuttajaa on mahdoton määritellä. Voin vain määritellä, mihin tarvitsin syömishäiriötäni. Oman itseni vahvistamiseen, asioiden selvittelyyn. Monesti miettinyt, että ellen olisi sairastunut syömishäiriöön, olisin varmastikin sairastunut johonkin toiseen sairauteen, jossain elämäni vaiheessa, aivan varmasti. Syömishäiriö oli vain persoonalleni ehkä parhaiten soveltuva sairaus.
Sinänsä sairasta että tarvitsee sairautta tullakseen omaksi itsekseen. Silti en näe näin jälkeen päinkään mitään muuta vaihtoehtoa.
Meteliä
Kun on suuri kipu,
ei jaksa kuunnella paljoa,
ei puhua paljoa.
Ei kestä paljoja ääniä,
ei edes paljoa kosketusta...
Suurin meteli on sisälläni...
Kertoisiko joku, miten pääsen siitä eroon?
-kesällä 2000
Pahimman kauden aikana, joka kesti noin pari vuotta, työnsin ihmisiä määrätietoisesti pois luotani. Osittain se johtui siitä, että muut ihmiset olivat tielläni, veivät aikaa jota voisi käyttää vaikka lenkillä käymiseen. Mutta suurin tekijä oli, etten enää tuntenut mitään. En enää löytänyt mitään yhteistä keskusteltavaa. Kun kysyttiin, mitä kuuluu, en tiennyt mitä vastata. En tiennyt mitä kuuluu, miltä itsestäni tuntui. Ja toisaalta en myöskään kyennyt keskustelemaan aiheista, mitkä olivat muiden elämässä keskeisiä; kaverit, opiskelu, pojat, matkat. Elin täysin eri maailmaa kuin muut, enkä kyennyt käsittämään miten muut pystyivät elämään niin kevyesti. Siispä olin mieluiten yksin ja kuuntelin sisäistä meteliäni.
Anoreksia osa elämää vai itse elämä?
Anoreksia on nyt niin iso osa elämääni (vai sittenkin itse elämä?), että tuntuu vaikealta ajatella ja osallistua muuhun. Muut asiat ei nyt mahdu elämääni.syksyllä 2000
Kun oli paha olla, yritti kadottaa sen pahalta tuntuvan elämän anoreksian alle. Eli anoreksiaa elämän sijasta. Paha olo ei kuitenkaan kadonnut minnekään.
Syömisen vaikeutta
Olenko sittenkään valmis tekemään töitä paranemisen eteen? Jotenkin ajattelen, että kun menen hoitoon, niin siellä ne laittaa mut kuntoon. Mun tarvitsee vain astua ovesta sisään.
Mutta kun mun pitäisi itse laittaa se lusikka suuhun. En voi mennä loppuelämäkseni aina johonkin sairaalaan joka ruoalla ja välipalalla syötettäväksi.
Olen 17 vuotta ja en osaa laittaa lusikkaa itse suuhun. Miten se voikin olla niin vaikeaa? Miksi syöminen ei voi olla yhtä itsestäänselvyys kuin hengittäminen? Niin no, ehkä se joillekin, useimmille, sitä onkin.syksyllä 2000
Ruokaostoksia
Kaupassa käyminen oli samaan aikaan kamalan vaikeaa ja ihanaa. Kauppareissuilla sai aikaa kulumaan vaikka kuinka pitkään. Suuri kauppa, jotta kukaan ei kiinnittäisi huomiota. Sai vaellella käytävillä vaikka parikin tuntia eri tuotteita ihmetellen - vaikka korista lopulta kuitenkin löytyivät samat tuotteet kuin aina.
Mikään tuote ei ole hyvä. Olen seissyt tässä hyllyn edessä jo 10 minuuttia. En vieläkään ole osannut päättää, mitä säilykehedelmiä ostan. Tuijotan vain, en todellisuudessa edes yritä tehdä valintaa. Antaa olla. Lakupussi, sipsejä dipillä, light-colaa, Jaffa-keksejä ja kassan kautta kotiin syömään ja oksentamaan. Käyhän se näinkin.
Hinta
kaikki tuli kalliiksi
minä maksan vielä pitkään
en itseäni kipeäksi
vaan itseni terveeksi
-Arno KotroSairastaessa sitä aina ajatteli, että se on vain tämä hetki. Jätän nyt vain tämän aterian syömättä, huomenna voi sitten taas syödä paremmin. Juoksen nyt vain tämän lenkin, vaikka silmissä sumeneekin, ensi viikon saan sitten levätä. Valehtelen nyt vain tästä syömisestä, vain jotta selviäisin tänään ilman saarnoja.
Mutta kaikki ei jäänyt hetkiin, päiviin, viikkoihin. Kaikki on edelleen läsnä, vaikka varsinaisesta sairastamisesta on jo muutamia vuosia. Kehoni, mieleni ja ystäväni ja perheeni muistaa kaiken turhankin hyvin. Maksan itseäni terveeksi vielä vuosia. Sairastaessa silmäni eivät nähneet hintalappuja.
Selviytyjätyyppi ei selvinnytkään
Olen istunut usean lääkärin ja hoitohenkilökunnan edessä hymyilemässä nätisti, kun on kysytty syömisestäni. Osannut aina selitellä itseni ulos. Olen aina saanut hoitohenkilökunnan uskomaan, että selviän. Selviytyjätyyppi. Yhden kesän avohoidon päättäessäni hoitaja sanoi uskovansa, että selviydyn, olen selviytyjä. Vuotta myöhemmin makasin sängylläni ja pelkäsin sydämeni pettävän. Olin huijannut meitä molempia, en selviytynytkään.
Hoitoon menemättömyydelle oli aina monta selitystä. Uskottelin itsellenikin, että menisin hoitoon ylitettyäni tietyn rajan. Kummasti se raja vain siityi aina sairauden edetessä. "Sitten jos paino on alle xx kg. Sitten jos koulu alkaa mennä huonosti. Sitten jos en hallitse tilannetta. Sitten jos opin oksentamaan. Sitten jos joku huomaa pahan oloni." Sitten jos ja sitten kun.
Huume, joka kuuluu terveenkin elämään
Ruokariippuvuus on ilkein, koska suhdetta ruokaa ei voi katkaista.
-Jonna/Siskonmakkarat (toim. Laura Hakala)
Olin päättänyt parantua. Olin päättänyt alkaa syömään. Minulla oli oikeus syödä. Mutta mitä ihmettä oli normaali syöminen? Syöminen meni aina yli tai ali. Tutut ääneen kummastelivat kun otin kolmannen lautasellisen kiisseliä. Yritin vain syödä normaalisti, ilmeisesti se ei ollut sitä. Yritin ruokalassa ottaa mallia muiden annoksista, ne olivat valtavia. Oli vaikeaa arvioida, milloin otin itse oikeasti liikaa ruokaa, kun muidenkaan annokset ei tuntuneet normaaleille. Olisi ollut niin kovin paljon helpompaa olla sitten syömättä kokonaan.
Tupakoitsijoita neuvotaan välttämään tilanteita, joissa on tottunut polttamaan. Nistejä neuvotaan jättämään kaveriporukka jossa on käyttänyt aineita. Syömishäiriöisiä neuvotaan syömään. Mutta miten ihmeessä pääsisin syömishäiriöstä eroon kun käsketään keskittymään ruokaan?
Kokeilin bulimiaa. Söin (kyllä, joskus sitten niitä liian isojakin annoksia) ja oksensin. Samaan aikaan yritin tervehtyä (=alkaa syömään) ja päästä eroon "huumeestani" (=oksentaa ruoka). Yhtälö ei toiminut kovinkaan hyvin.
Valheita ja niiden peittelyä
Oli helppoa valehdella syömisestä ja ruoasta. Kun oli muutaman kerran kokeillut valheita, ne tulivat seuraavilla kerroilla automaattisesti eikä edes tajunnut valehtelevansa. Meni vuosia ennen kuin tajusin, että on hieman kummaa sotkea lautasia ketsupilla vaikkei ole syönyt. Ja viedä roskapussi vain jottei muut voisi tarkistaa mitä olen todella syönyt ja mitä en. Valheiden peittely oli automaatio.
Kun joku kysyi, mitä olin syönyt päivällä, liiottelin aina. Edelleen joudun tarkkailemaan itseäni, jotten lisäisi todellisiin määriin jotain ylimääräistä. Ruokalistat piti koulussa lukea jotta tiesi mitä piti valehdella syöneensä.
Vaikka valehteleminen oli helppoa, sitä ei ajatellut, vaati se silti hieman suhteettoman paljon töitä. Valheiden varmistelu vaati energiaa ja kekseliäisyyttä. Helpommalla olisin varmastikin päässyt, jos olisin sanonut suoraan, etten ole syönyt. Se kun taisi joka tapauksessa olla itsestäänselvää.
En ollut sairas, ainakaan riittävän sairas
Meni pitkään epäillessä sitä, olinko todella sairas. Välillä tuntui, että vain esitin olevani sairas. Tarvitsin jotain todisteita sille että olin sairas, ainakin riittävän sairas. Siitä huolimatta, että tajusin käyttäytymiseni olevan sairasta ja johtavan sairauksiin, oli se sitten näyteltyä tai aitoa. Sairaan näytteleminenkin on sairautta.
Todisteiden haku vain meni hieman liian pitkälle. Niitä etsiessäni sairastuin myös bulimiaan ja sekoitin sekä kehoni että mieleni täysin.
Olenko syömishäiriöinen, joka valehtelee olevansa terve, vai terve, joka valehtelee olevansa syömishäiriöinen? Valehteleva joka tapauksessa.
- Emma / Siskonmakkarat (toim. Laura Hakala)
Ei laihuus vaan syöminen
Ei, rasvainen ruoka ei suinkaan alunperin ollut ongelmani. Syöminen oli ongelmani. Saatoin istua pari tuntia yksin ruokapöydässä siirrellen kylmiä perunan ja lihan paloja lautasen toiselta puolelta toiselle. Ja lopulta antaa ruoan koiralle.
Syöminen oli mielestäni maailman turhinta puuhaa. Monesti kaupassa äidin patistaessa valitsemaan jotain ruokaa, kysyin ääneen, miksei ruoan sijasta ole vain pillereitä joista saisi energiaa. Miksi pitää kiduttaa itseään syömällä, käyttämällä aikaa ja energiaa syömiseen ja sen miettimiseen? Ruoka ei tuolloin todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys, se oli ylimääräinen rasite josta halusin eroon.
Muihin syömishäiriöisiin tutustuessani kaikkein helpoittavinta oli tajuta, että on muitakin jotka kärsivät syömisestä. Ei niinkään se, että he kärsivät syömis
häiriöstä vaan syömis
estä. Syöminen tapahtumana oli se suurin ongelmani.
Suurin parantumistani edistänyt asia oli tajuta, että syöminenhän on on oikeastaan aika mukavaa. Olin viikonlopun ystäväni luona ja oli hirmu hauskaa laittaa yhdessä ruokaa, syödä sitä pitkään ruokapöydässä syvällisiä jutellen ja sitten siirtyä syömään jälkkäriä sängylle ja katsoa samalla leffaa. Syömisestä saattoikin nauttia, en enää halunnutkaan pillereitä ruoan tilalle.
11 vuottani
Olen oirehtinut 11 vuotta. Kiertänyt sormiani ranteeni ympärille, jättänyt ruokaa lautaselle, jättänyt ottamatta ruokaa lautaselle, katsellut hampaiden jälkiä rystysissä, palellut täristen, valehdellut syöneeni, valehdellut ylipäätään, pelännyt kuolevani, nauttinut kylkiluistani, juossut liian kovaa poistaakseni möykyn sisältäni, syönyt lisää vaikka on jo huono olo, hävennyt ihmisten keskellä pyörtymistäni, valvonut öitä, pelännyt kämppisten kuulevan oksentamisen veden kohinan läpi, ollut hämilläni omasta itsestäni.
11 vuotta on pitkä aika kohdella kehoaan huonosti. Aina muiden uhkaillessa sairaalan letkuilla, sydänkohtauksilla ja kuolemalla, olen ajatellut ja vastannut "en mä semmosta". Mä vain olen hoikka ja joskus syöminen ei ole niin kovin helppoa, vain sairaat joutuu letkuihin, saa sydänkohtauksen ja kuolee - en minä. Ja silti kolme vuotta sitten pelkäsin kuolevani - niihin samaisiin rytmihäiriöihin, joita piti olla vain oikeasti sairailla. Taisin olla itse sairas, niin kuin olin ollut jo vuosia.
Ensimmäiset kuusi vuotta oireilin ja sairastin uskomatta muiden puheita, ymmärtämättä mistä oli kyse. Oli vain mukavaa olla syömättä. Muiden anoreksia-puheita kuunnellessa lähdin toteuttamaan heidän uhkakuviaan oikein urakalla. "Minähän sairastun oikein kunnolla, saadaanpahan sitten selvä peli kaikille." Ja niin sitä sitten parin vuoden yrittämisen jälkeen saatiinkiin - peli siis, selvästä ei kyllä ollut tietoakaan. Samaa salailua ja valehtelua kuin ennenkin, nyt vain tiesin sille itsekin nimen. Anoreksia nervosa. Bulimia nervosa. Bulimarexia.
Nyt olen jo muutaman vuoden voinut melko hyvin. En usko koskaan parantuvani täysin, tämä on osa elämääni. Olen oppinut elämään sairauden kanssa, hallitsemaan sitä valtaosan vuodesta. Koskaan en kuitenkaan unohda, eikä se unohda minua.
