olin unohtanut olla minä

Oppituntini

Minä toivun kyllä. Ihmiset toipuvat. Ja näen nyt, että toipumiseni, vaikka se ei koskaan ollutkaan kuin osittainen, oli huomattava. Voin nähdä, mitä Sarah teki minulle, voin arvostaa taitoa, jolla jän veti kylmät itsepetoksen ja petoksen oppituntinsa. Mutta kun seisoin Julian kädet ympärilläni tuona kylmänä joulukuun iltana ja yritin vältelllä vanhempieni huolestuneita silmiä, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka vaikeaksi polku edessäni osoittautuisi. Lasten murheet eivät koskaan kestä pitkään. Niiden ohimenevyys on lapsuuden hyviä puolia. Ja lapsi kun olin, en aavistanut silloin, kertoessani vanhemmilleni olevani väsynyt ja ettei minusta pitänyt välittää, että minut oli otettu jäseneksi kovempaan maailmaan. En tajunnut, että nuo muutamat viikot Prahassa ja Ranskassa olivat vieneet minut ikiajoiksi pois aiemman tunteen iloisesta piiristä, että Ellan rakkaus ja Ericin kuolema olivat kohottaneet minut kylmemmälle, aikuisemmalle kokemuksen tasolle, että kärsimys olisi tässä uudessa maailmassa kestävää ja todellista. En aavistanut mitään, koska en ollut vielä maistanut jatkuvan murheen katkeruutta, ja minun oppituntini, joka koittaisi pian, oli niin pitkällinen ja tuskallinen, että sen unohtamiseen kului vuosia.
-Richard Mason: Meren huoneissa

En tahdo päästä tästä eroon. Pienessä hetkessä kaikki palaa takaisin. Huono päivä, ei ole ehtinyt kunnolla syömään. Kotiin tultuani syön liikaa ja oksennan. Ja tajuan vasta jälkikäteen mitä tapahtui. Vielä vuosienkin jälkeen kaikki palaa elämääni.

En ajatellut tämän olevan näin pitkä prosessi. Tosin alunperin en ajatellut tämän olevan ylipäätään mikään prosessi, mikään syömishäiriö mistä muut vauhkosivat. Parantuminen vain vie paljon paljon kauemmin kuin olin ajatellut. Sen eteen pitäisi kai edelleenkin tehdä töitä. Tai ei, ehkä ennemminkin pitäisi tehdä töitä elämän eteen. Yksinkertaisesti sulkea sairastaminen pois ja keskittyä nauttimaan elämästä, ei elämättömyydestä.

Haluaisin olla terve - ja laiha.

posted by . @ 11:25