keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Siskonmakkaroita (kuuluu myös nirsoilulistalle)

Strangelove kirjoitti otsikolla Syöminen on sääntöjä, vol 5, sen Siskonmakkaroiden lainaukset toi paljon asioita mieleen.

"muistan erään päivän, kun minua vaivasivat kauhea nälkä ja pureskelunhimo." (emma)

Kirjoitinkin jo aiemmin siitä, kuinka merkityksellistä ruoan koostumus on. Ja pureskelunhimo iskee yllättävän useinkin. Ei ole nälkä, ei tee mieli syödä, mutta haluaa tuntea syötävän hampaiden välissä. Useimmiten tämän himon tyydyttää karkit.
Pureskeluhimoa on "kunnon syömishäiriöisen" tavoin tullut tyydytettyä myös vain pureskelemalla syötävää ja sylkemällä se sitten nielemättä pois. Tuota taisin tehdä vain ja ainoastaan siksi, että kuvittelin etten voi olla kunnon syömishäiriöinen jollen tee niin. Kokeilukauden jälkeen totesin sen hullun hommaksi (ainiin, mutta minähän olin hullu). Jos kerran ruokaan sortui, oli älytöntä ottaa nautinnosta vain osa irti, kai sillä sitten saman tien sai täyttää vatsansa.

"totta kai syömisessä oli oltava selvä peli: se meni joko oman pään mukaan tarkasti oikein tai täysillä metsään." (laura)

Juuri niin! Tuota periaatetta olin toteuttanut kaikessa tekemisessäni. Olen huono löytämään kultaista keskitietä. On olemassa vain mustaa ja valkoista. Aika usein olen sitten mennyt täysillä metsään kun olen tavoitellut täydellisyyttä ja pettynyt. Koen epäonnistumisen jotenkin lupana antaa asioiden mennä kunnolla pieleen. Jos kerran tuli kerran oksennettua hyvän jakson jälkeen, voi kai sitä nyt sitten oksentaa sitten koko seuraavan viikonkin.


"pienentymispyrkimykseni olivat viimeisen päälle perusteltuja, sillä suomalaisten kansantauti on lihavuus, ja kolesteroliarvotkin ovat kamalan suuret." (laura)

Olen saanut ihailua siitä kuinka hoikka olen. (Tosin ihan yhtä lailla olen saanut myös negatiivista kommenttia samasta asiasta.) Olen niin monet kerrat punastellut ruokapöydässä kun muut hämmästelevät sitä kuinka voin syödä mitä tahansa ja silti olen näin hoikka. He eivät tiedä että en ole syönyt kotona yli viikkoon ja töissä syömistä aterioistakin on iso osa tullut oksennettua. Mutta niin...voinhan silti syödä mitä tahansa. En vain kaiken aikaa tai ainakaan oksentamatta.

Jos ihmiset saavat olla lihavia, miksi minä en saa olla laiha?


"ja yhä uudelleen mä löydän itseni perimmäisten kysymysten juurelta: millainen leipäpala on normaalia? mikä on laihdutusta ja mikä ahmintaa?" (annukka)

Normaalin annoksen määritteleminen on edelleen äärettömän vaikeaa vaikka olen todella yrittänyt harjoitella sitä muutamat viime vuodet. Totuin monta vuotta ottamaan muutaman ruokalusikallisen kokoisia annoksia ja kavereiden naureskeleminen annoksen koolle ("miten sä edes viittit liata lautasen?") hämmensi. Ne annokset oli mulle normaaleita, ne täytti mun vatsan ihan riittävästi. Energiaa niistä tosin ei saanut riittävästi, mutta sitten vaan piti nukkua päiväunet ja saada verensokeri karkilla ylös jos alkoi huippaamaan. Sitten opiskeluaikana yritin syödä normaaleita annoksia. Eipä onnistunut. Kolmas-neljäs kiisselilautanen ei kuulemma ollutkaan normaali. Mutta kun en ihan todella tiennyt! Muiden annokset vaikutti niin valtavilta ja epänormaaleilta, etten hahmottanut milloin omat annokseni todellisuudessa olivat jo aivan liian isoja. Nyt olen pikkuhiljaa oppinut, mikä on liian pieni ja mikä liian suuri annos. Mutta sopiva, nälän vievä, se on edelleen hakusessa.

"äiti yritti opettaa mua sietämään kaikkia ruokia, koska joskus saattaisi tulla tilanne, että olisi vain pakko syödä jotain." (annukka)

Olin ehkä viiden kun olimme perhetutuillamme syömässä ja illallisella oli sienikastiketta. En vain kyennyt syömään sitä, oli pakko sylkäistä se pois suusta. Äiti ja isä häpesivät aivan tolkuttomasti.

Päiväkodissa oli jotain pahaa ruokaa ja aloin itkemään ihan hirvittävästi. Tunsin syyllisyyttä ja ahdistusta kun en halunnut syödä ruokaa. Mutta hoitajat ei suuttuneetkaan, ei tarvinnut syödä. Muistan sen tolkuttoman ahdistuksen ja myös sen helpotuksen kun sain olla syömättä.

Olen aina ollut nirso. Useimmat tuttumme tottuivat minun ollessa lapsi ja nuori, tekemään jotain tuttua ja turvallista kun tulin kylään. Jossain vaiheessa se alkoi hävettämään jo itseänikin kun ensimmäiseksi alettiin aina kysymään, mitä mulle ostetaan kaupasta.

Ihan viimeisen vuoden aikana olen oppinut syömään monia ruoka-aineita, joista en ole pitänyt. Pystyn kylässä ollessani syömään jopa sitä sienikastiketta sylkemättä sitä takaisin lautaselle :)

posted by . @ 19:19