maanantaina, toukokuuta 09, 2005

Takapakit

Kaikki aina lohduttavat, että takapakit kuuluvat parantumisprosessiin, että niitä tulee kaikille. Ja minun tekisi mieli kiljua, että tämä on osa elämääni, ei tämä tästä kummemmaksi muutu.

Itse en usko koskaan voivani parantua täysin, ajatuksiani myöten. Bulimian suhteen parantuminen on paljon helpompaa määritellä, siitä mahdollisesti voisinkin vielä päästä täysin eroon, mutta anoreksia...ehkä, toivottavasti, osaan joskus vielä reagoida vaikeisiin asioihin jollain muulla tapaa kuin syömättömyydellä. Mutten usko koskaan pääseväni eroon ajatusmalleistani. Sairaan konkreettisen toiminnan toivottavasti pystyn jättämään, mutten sairaita ajatuksiani. En täysin. Miten sitten voidaan määritellä milloin olen ottanut takapakkia ja milloin en. Joka kerta kun ei ruokailujen välillä on yli 4h? En usko...

Itselleni takapakit ovat ehkä enemmänkin sairauden vahvistumista kuin sairauden palaamista.

3 Comments:

At 5/09/2005 8:35 ip., Anonymous Anonyymi said...

Hei. Niin tuttua tekstiä että oikein tekee pahaa lukea. Varsinkin tuo tekstisi muiden ihmisten pois työntämisestä. He ovat vain tiellä, ihmettelevät jos sulkeutuu vessaan ruokailun jälkeen ja katsovat kummastuen kun vahingossa löysien vaatteiden alta näkyy kylkiluurivistö.

Kerro, kuinka täältä pääsee ylös? Kuinka saa elämänsä takaisin?

 
At 5/09/2005 10:25 ip., Blogger . said...

Ne tiellä olevat ihmiset ovat ihan tarkoituksella tiellä. Ne toivoisivat että saisit sen elämäsi takaisin ja siksi kummastelevat ja ihmettelevät.

Itselläni ylös pääsemistä edisti muiden, suht tasapainoisten ihmisten kanssa oleminen. Ihan tavallisten asioiden tekeminen. Kehitti elämään niin paljon muuta, ettei enää jäänyt aikaa olla sairas. Mutta ennen sitä oli päässä kyllä tapahtunut jotain joka sai haluamaan tervettä elämää.

Mutta en tiedä miten sinä saisit elämäsi takaisin. Tiedän vain että eläminen tuntuu hyvälle ja sairastaminen ei hyvää oloa tuo.

 
At 12/09/2006 12:31 ap., Anonymous Anonyymi said...

En mäkään jaksa olla sairas. Haluun terveen elämän, alkaa syödä niinku muutkin, sillee normaalisti, ilman et ajattelen koko ajan että "kuinka monta pistettä" tai "kuinka paljon rasvaa tai kaloreita" tässä helkutin omenassa on. Nyt ehkä ajattelen, et kyl mä pystyn siihe, mut kun tulee se tilanne ni oon iha paskat housuissa suoraan sanottuna.

 

Lähetä kommentti

<< Home