Täytyy tehdä jotakin kauheaa
Olen aina tuntenut henkisen ahdistuksen myös fyysisenä. Vaikea hengittää, kipua ranteissa, keuhkoihin sattuu. Rauhoittuminen on vaikeaa, kun voimakas tunne saa vallan.
Muumipeikko istui tuijottaen jäähän, ja äkkiä hän tunsi kiukustuvansa. Se alkoi vatsasta niin kuin kaikki voimakkaat tunteet. Hänestä tuntui, että hänet oli petetty.
Ja hän häpesi, että oli melunnut ja että hänellä oli korvissaan kultanauhat. Siitä hän tuli yhä vihaisemmaksi. Lopulta hänestä alkoi tuntua, että hänen täytyi tehdä jotakin aivan kauheaa ja kiellettyä rauhoittuakseen. Ja heti paikalla.
- Tove Jansson
Oksentaminen oli juuri sitä. Jotakin aivan kauheaa ja kiellettyä - jotta voisi rauhoittua. Kun paha olo puski päälle, täytyi tehdä jotakin muuta kauheaa, jotakin tuttua kauheaa, jotta voisi unohtaa. Fyysinen itsetuho tuntui monesti ainoalta vaihtoehdolta saada henkisen pahan olon tuottama fyysinen paha olo katoamaan. Ja sen täytyi tapahtua heti.
Riskitilanteita
Hetkittäin on todella vaikeaa kuunnella muiden puheita laihduttamisesta ja himoliikunnasta. Sairastaessani monet varoivat laihduttamispuheita seurassani ja yrittivät ennnemminkin sanoa, ettei koolla nyt niin ole väliä. Nyt parannuttuani terveemmäksi, tutut ja tuntemattomat puhuvat laihduttamisesta normaalisti - niin kuin kyllä kuuluukin olla. On itse vuosien uskottelun jälkeen pikkuhiljaa uskomassa että minä olen näin hyvä, olen sitten normaalipainoinen tai vaikka ylipainoinenkin. Sen olen oppinut, että selkeästi alipainoisena en onnellinen ole. Ja nyt kuitenkin tutut ja läheisetkin puhuvat, kuinka heidän pitäisi laihduttaa ja ettei koskaan haluaisi olla läski. Ja että voi kauheeta jos tästä (=hoikka) nyt vielä lihoisi. Saarnaan että olen mieluummin reilusti ylipainoinen kuin alipainoinen jonka elämä on ruoan kanssa säätämistä. Vaikka kohdistan kiihtyneen puheeni kanssakeskustelijalleni, todellisuudessa tarvitsen todistelua itseni vuoksi. Joudun todella tekemään edelleen töitä sen eteen, että pystyn pitämään itseni poissa syömättömyyden parista.
Minun lähelläni ei saa laihduttaa
En osaa suhtautua muiden laihdutuspuheisiin. En haluaisi kenenkään laihduttavan. Miksi muut saavat, mutta minä en?
Näin huonoina hetkinä.
Ajatukseni eivät kuuntele
Surullista... En haluaisi ajatella tällä tavoin. Rakastan elämää, rakastan ihmisiä, rakastan onnellisuutta, rakastan hyvää oloa, rakastan hyvyyttä. Ja kuitenkin ajatukseni on kaikkea muuta, kuin sitä, mitä rakastan.kesällä 2000
Vaikeinta oli, kun tiesi mistä asioista piti, mutta ne eivät vain enää tuntuneet miltään. Tiesi mitä rakasti, mutta teki täysin päinvastaisesti. Sai elämänsä näyttämään oman elämänsä vastakohdalta.
Bulimikko
Bulimia. Buliminen käyttäytyminen. Kaunis nimi oksentamiselle.
Kyllähän sitä ihmiset aina välillä oksentavat. Vatsassa kiertää ja krapula-aamuna hoiperrellaan vessaan. Mutta kun päivästä toiseen, tunnista toiseen työntää sormet kurkkuun aina vain uudelleen ja uudelleen oksentaakseen juuri syömänsä salaatin, on siinä jo jostain muusta kyse kuin vatsanväänteistä.
Anorektikko oli niin kovin hankala olla. Sille ei ole tarkkaa määrittelyä, ei ollut painorajaa, joka suoraan sanoisi anoreksian vallanneen. Ei ollut päivittäistä maksimimäärää kaloreille, jotta olisi anorektikko. Mutta bulimikolle oli varsin yksiselitteinen määritelmä! Ja sitähän sitten lähdin toteuttamaan, kun en ollut vakuuttunut anoreksiassa onnistumisestani. Bulimikon piti vain oksentaa.
Oksentamisesta tuli tapa. Vaikka välillä syödessä ajatteli, ettei nyt tarvitsisi oksentaa, oli yksinkertaisinta kuitenkin lopuksi työntää sormet kurkkuun. Tuttu rutiini säilyi, oksentamista ei enää ajatellut. Turvalliset tutut rutiinit, jotka tekivät olon kaikkea muuta kuin turvalliseksi.
Tukholmalaisen klinikan erilainen hoitomalli
Silminnäkissä oli eilen juttua Tukholmalaisesta Karoliinisen instituutin tiloissa toimivasta syömishäiriöklinikasta. Klinikan ideana on hoitaa aliravitsemustilaa, joka aiheuttaa psyykkisiä häiriöitä. Perinteinen syömishäiriöiden hoitohan pohjautuu pitkälti mielen ongelmien ratkaisemiseen.
Hoitojen onnistumisprosentit olivat varsin lupaavia, mutten silti oikein vakuuttunut klinikan hoitomuodon olevan ratkaisu kaikkiin, edes suurimpaan osaan syömishäiriöistä. On totta, että vaikeasti aliravittuna aivotoiminta ei voi pelata normaalisti ja mieli sairastuu (entisestään). Aivoilla ei ole kapasiteettia lähteä paranemaan vaikeasti aliravittuna, ensin täytyy hoitaa keho. Mutta itse uskon, että siinä psyykkeessä on lähes aina vielä paljon parannettavaa kun keho on saatu kohtalaiseen kuntoon.
Klinikka kritisoi vanhempien syyllistämistä ja väkisin trauman hakemista. Kritisoin sitä myös itse. Jo lapsena vanhempieni avioerosta yritettiin tehdä ongelmaa, suurtaa traumaa josta kaikki oireeni johtuvat. Siinä avioeroa syytellessä aikuisilta vain unohtui esittää kysymys "miltä susta tuntuu? ihan elämä noin yleensä..." Ei aina tarvita jotain yhtä suurta traumaattista, laukaisevaa tekijää, pienen ihmisen pahan olon tuottajiksi riittää monta pientä pahalta tuntuvaa asiaa. Syyttelystä, syyllistämisestä ja traumahakuisuudesta pitää siis pyrkiä pois. Silti voidaan opetella hallitsemaan pahaa oloa, välttämään pahaa oloa, tuntemaan kuka minä olen...
Jäin pohtimaan, miten klinikka sitten suhtautuu muihin mielen häiriöihin? Mikä ne sitten aiheuttaa, jos syömishäiriön kerran aiheuttaa vain aliravitsemustila? Vaikka parantuisinkin syömishäiriöstä ja aliravitsemuksesta opettelemalla syömään, mikä estää sairastumasta johonkin toiseen mielen sairauteen?
Klinikan hoidoissa on varmasti paljon hyvää ja toimivaa. En kuitenkaan usko, että olisin itse saanut pysyvää hyötyä heidän hoidoillaan. Itse tarvitsin ja tarvitsen edelleen pohdintaa, lupaa tuntea ja kertoa miltä ja miksi tuntuu.
Pysähtyminen portaissa
Mielen sairauksista tekee sairautta juuri se, että oma hallinta katoaa. Hetkittäin tajusin oman järjettömyyteni ja tiesin että piti lopettaa, osittain jopa halusin lopettaa, mutta en vain voinut.
Ahdisti. Ajatukset sumenivat ja ainoa vaihtoehto oli lähteä juoksemaan rappusia. 10 minuutin tauko, 10 minuuttia aikaa. 7 kerrosta, jos juoksi kellarikerroksiin, 9 kerrosta. Täytyi vain juosta. Kolmatta kertaa alas juostessani päässäni raksahti. Mitä ihmettä oikein olin tekemässä? Juoksemassa portaita edestakaisin kuin hullu. Mutta hullu, sairas olinkin. En osannut lopettaa ja lisäsin vain vauhtia.
Tyhjä vatsa
Muistan jo lapsena pitäneeni tyhjästä vatsasta. Istuin autossa etupenkillä ja tunsin kuinka vatsa oli enemmänkin kuoppa kuin vatsa. Hymyilytti. Se sama tunne olisi hymyilyttänyt vuosia myöhemminkin - jos vain en olisi kadottanut hymyäni katoavan vatsani mukana.
Lenkkeilyn ihanuutta
En pitänyt juoksemisesta, lenkkeilystä. Silti se oli asia, jonka tietoisesti valitsin syömishäiriöiseen elämääni. Lenkkeily kuului anorektikon elämään, joten minähän juoksin, huolimatta siitä, nautinko siitä tai en.
Lenkillä käymisellä oli kaksi tarkoitusta. Toinen oli kuluttaa energiaa, syötyjä (tai vaikka syömättä jätettyjäkin) kaloreita. Toinen taas oli peittää mielen paha olo fyysisen pahan olon alle. Juoksin niin, etten enää saanut henkeä, niin että nilkkoihin sattui, niin että pysähtyessä pää tuntui räjähtävän. Liikennevaloihin ei voinut pysähtyä, koska silloin olisi pyörtynyt, piti jatkaa tasaista vauhtia kotiin saakka. Piti huijata kehoa jaksamaan hieman pidemmälle mitä olisi jaksanut. Lenkin jälkeen kenkiä pois ottaessa ei enää nähnyt eteensä, piti ottaa tukea seinistä suihkuun kävellessä. Korvissa humisi. Oli hyvä olla.
Oli pakko sairastua
Syömishäiriöni syytä tai aiheuttajaa on mahdoton määritellä. Voin vain määritellä, mihin tarvitsin syömishäiriötäni. Oman itseni vahvistamiseen, asioiden selvittelyyn. Monesti miettinyt, että ellen olisi sairastunut syömishäiriöön, olisin varmastikin sairastunut johonkin toiseen sairauteen, jossain elämäni vaiheessa, aivan varmasti. Syömishäiriö oli vain persoonalleni ehkä parhaiten soveltuva sairaus.
Sinänsä sairasta että tarvitsee sairautta tullakseen omaksi itsekseen. Silti en näe näin jälkeen päinkään mitään muuta vaihtoehtoa.
Meteliä
Kun on suuri kipu,
ei jaksa kuunnella paljoa,
ei puhua paljoa.
Ei kestä paljoja ääniä,
ei edes paljoa kosketusta...
Suurin meteli on sisälläni...
Kertoisiko joku, miten pääsen siitä eroon?
-kesällä 2000
Pahimman kauden aikana, joka kesti noin pari vuotta, työnsin ihmisiä määrätietoisesti pois luotani. Osittain se johtui siitä, että muut ihmiset olivat tielläni, veivät aikaa jota voisi käyttää vaikka lenkillä käymiseen. Mutta suurin tekijä oli, etten enää tuntenut mitään. En enää löytänyt mitään yhteistä keskusteltavaa. Kun kysyttiin, mitä kuuluu, en tiennyt mitä vastata. En tiennyt mitä kuuluu, miltä itsestäni tuntui. Ja toisaalta en myöskään kyennyt keskustelemaan aiheista, mitkä olivat muiden elämässä keskeisiä; kaverit, opiskelu, pojat, matkat. Elin täysin eri maailmaa kuin muut, enkä kyennyt käsittämään miten muut pystyivät elämään niin kevyesti. Siispä olin mieluiten yksin ja kuuntelin sisäistä meteliäni.
Anoreksia osa elämää vai itse elämä?
Anoreksia on nyt niin iso osa elämääni (vai sittenkin itse elämä?), että tuntuu vaikealta ajatella ja osallistua muuhun. Muut asiat ei nyt mahdu elämääni.syksyllä 2000
Kun oli paha olla, yritti kadottaa sen pahalta tuntuvan elämän anoreksian alle. Eli anoreksiaa elämän sijasta. Paha olo ei kuitenkaan kadonnut minnekään.
Syömisen vaikeutta
Olenko sittenkään valmis tekemään töitä paranemisen eteen? Jotenkin ajattelen, että kun menen hoitoon, niin siellä ne laittaa mut kuntoon. Mun tarvitsee vain astua ovesta sisään.
Mutta kun mun pitäisi itse laittaa se lusikka suuhun. En voi mennä loppuelämäkseni aina johonkin sairaalaan joka ruoalla ja välipalalla syötettäväksi.
Olen 17 vuotta ja en osaa laittaa lusikkaa itse suuhun. Miten se voikin olla niin vaikeaa? Miksi syöminen ei voi olla yhtä itsestäänselvyys kuin hengittäminen? Niin no, ehkä se joillekin, useimmille, sitä onkin.syksyllä 2000
