Dieettikiistelyt
Dieettiväittelyitä on edelleen hirmu vaikeaa käydä kiihtymättä. En pysty suhtautumaan rauhallisesti nälkädieetteihin ja nopeisiin painon pudottamisiin. Tiedän, etteivät ne terveelliselle ihmiselle ole vaarallisia (vaikka eivät useimmiten kyllä myöskään toimivia), mutta silti oma tunne sairastumisen uhkasta on niin suuri, että hermostun lopulta aina.
On hankalaa käydä laihdutuskiistelyitä paljastamatta omaa sairashistoriaani. Monien mielestä en voi käsittää laihduttamista, koska en ole koskaan ollut ylipainoinen. Silti olen taatusti laihduttanut enemmän kuin moni muu. En ole koskaan noudattanut tiettyä dieettiä, mutta olen noukkinut niistä aivan riittämiin ohjeita, joita yhdistelemällä olen saanut omat dieettini. Tiedän miltä paaston euforia tuntuu, tiedän milloin elimistö kuluttaa ja milloin ei, tiedän miten pitää aineenvaihduntaa yllä, tiedän millainen liikunta kuluttaa eniten energiaa. Tiedän aivan liikaa omien kokemuksieni kautta.
On vain niin kovin hankalaa käsittää, että muiden kokemukset dieeteistä voi olla terveitä, vaikkei omani olekaan olleet.
Anoreksia-vitsit
Kovin vaikeaa nauraa muiden (terveiden) anoreksia-vitseille.Yritän naurahtaa väkinäisesti, vaikka todellisuudessa vain hämmästelen, miten joku voi suhtautua asiaan noin kevyesti. Jos joku on ollut muutaman päivän ruokahaluttomuuttaan syömättä ja alkaa vitsailemaan sairastaako anoreksiaa vai bulimiaa, niin kuin ne nyt olisivat joku hetken päähänpisto vain. Sehän se vitsin pointti tietysti onkin, että tietää ettei sairasta, ja on hauskaa silloin vitsailla asiasta. Silti.
Sairauksista voi ja pitääkin vitsailla, mutta kun terveet vitsailevat niistä keskenään, menee se useimmiten yli. Sairaiden keskenäinen vitsailu on sitten toinen juttu.
Ehkä oma sietokykyni on merkki siitä, kuinka lähellä sairastaminen kuitenkin edelleen on. Tiedän että voisin taas hetkessä muuttua niiden vitsien sairaaksi anorektikoksi ja silloin minä olisin se vitsailun kohde. Enkä halua olla vitsailtavana. Tai anorektikkokaan kyllä.
Takapakit
Kaikki aina lohduttavat, että takapakit kuuluvat parantumisprosessiin, että niitä tulee kaikille. Ja minun tekisi mieli kiljua, että tämä on osa elämääni, ei tämä tästä kummemmaksi muutu.
Itse en usko koskaan voivani parantua täysin, ajatuksiani myöten. Bulimian suhteen parantuminen on paljon helpompaa määritellä, siitä mahdollisesti voisinkin vielä päästä täysin eroon, mutta anoreksia...ehkä, toivottavasti, osaan joskus vielä reagoida vaikeisiin asioihin jollain muulla tapaa kuin syömättömyydellä. Mutten usko koskaan pääseväni eroon ajatusmalleistani. Sairaan konkreettisen toiminnan toivottavasti pystyn jättämään, mutten sairaita ajatuksiani. En täysin. Miten sitten voidaan määritellä milloin olen ottanut takapakkia ja milloin en. Joka kerta kun ei ruokailujen välillä on yli 4h? En usko...
Itselleni takapakit ovat ehkä enemmänkin sairauden vahvistumista kuin sairauden palaamista.
Pro-Ana
En ole oikein koskaan ymmärtänyt pro-anan ideologiaa. Sitä, että joku "ei halua kenenkään joutuvan kokemaan tätä", mutta silti antaa muille ohjeita miten saada itsensä siihen tilaan jota ei pitäisi kokea.
Tiedän myös näiden tekstien olevan linkitetty pro-ana-sivuilta. Itse en haluaisi näiden olevan pro-anaa. Pyrin kirjoittamaan harkiten, en tietoisesti julkaise tarkkoja kilo- tai kalorilukuja. Toki halutessaan näistäkin teksteistä löytää "vinkkejä" ja tapoja toteuttaa sairautta. Toivottavasti teksteistä kuitenkin välittyy vahvempana se, miltä niiden vinkkien ja tapojen noudattaminen on tuntunut ja kuinka ne eivät ole toimineet - ei paremman olon tai minän saavuttamiseen, mutta eivät aina myöskään vähenevien kilojen saavuttamiseen.
Pahemmin sairastaessani olen kyllä itsekin vieraillut pro-ana-sivuilla. Sekä yleisestä mielenkiinnosta että halusta olla tarpeeksi sairas. Mielikuvissani pro-anailu kuului todella sairaan elämään. Täytyi paneutua kunnolla sairastamiseensa, tehdä siitä intohimo. Mutta en saanut sivuilta irti toivomaani tarmoa laihtumiseen. Vinkit olivat lähinnä naurettavia, ennemmin sitä lakkaisi vaikka kokonaan syömästä, kuin noudattaisi pitkin päivää pikku vinkkejä, jotka todellisuudessa saisivat päivittäisen energiamääräni laskemaan maksimissaan muutamalla kymmenellä kalorilla. Kuvat laihoista, luurankomaisista naisista eivät sitten enää paljoa huvittaneet ja hymilyttäneet. Sitä vain tuijotti niitä ja mietti "tuollainenko minustakin tulee?" lähinnä kauhistuneena. En ollut enää ollenkaan varma, haluaisinko mennä niin pitkälle.
Omalla kohdallani pro-ana-sivut siis lähinnä kannustivat paranemaan kuin laihtumaan ja oksentamaan. Tiedän kyllä monia, jotka ovat niistä myös vain sairastuneet entisestään. En hyväksy, vaikka ymmärrän.
