Kroppa reagoi
Paleleminen. Se oli ehdottomasti ensimmäinen fyysinen oireeni. Aina palelsi, etenkin käsiä ja jalkoja. Nukuin kolmen peiton alla ja silti palelin.
Päänsärky ja väsymys. Ne olivat oireita, joita ei edes pitänyt oireina. Ne olivat osa normaalia arkea.
Pyörtyminen. Silmissä sumenemista oppi varomaan. Kyykystä piti nousta hitaasti, sängystä ylös varovasti, oppi välttämään äkkinäisiä liikkeitä. Silti silmissä sumeni päivittäin. Varsinaisesti pyörryin sitten harvemmin. Inhosin sitä, se oli merkki heikkoudesta. Korvissa humisi ja painoin silmiäni kiinni ja yritin pakottaa itseni pysymään pystyssä. Äänet katosivat ja löysin itseni lattialta. Olin heikko.
Tuki- ja liikuntaelinten vammat. Lääkäri laittoi vaa'alle ja totesi "liian ohut lihaksisto". Ja minä liikuin ja liikuin ilman tulosta, kunnes lääkäri kertoi etten saisi lihasmassaa ellen söisi.
Sydän. Rytmihäiriöt. Oireet, jotka saivat ensimmäistä kertaa miettimään, olinkohan sittenkin mennyt liian pitkälle. Ja silti oli pakko oksentaa vielä kerran (ja kerran ja kerran...) ja luottaa siihen etten ollut liian pitkällä. Pelkäsin, pelkäsin todella. Sydän hakkasi ja minä pelkäsin.
Elimistö kertoi monella eri tavalla, ettei jaksa, että kaipaa ravintoa ja lepoa. Mutta en voinut kuunnella. Piti vain keskittyä jatkamaan. Jollain tapaa sitä hyväksyi, että kaikki tämä oireilu nyt vain kuuluu tähän. Pelasin kovilla panoksilla ja yritin unohtaa riskit.
Riippuvuus
Syömishäiriö on riippuvuus siinä kuin huume- tai alkoholiriippuvuuskin. Ero muihin päihderiippuvuuksiin vain on, että on riippuvainen sekä itse päihteestä että siitä erossa olemisesta. Toisessa hetkessä ei osaa lopettaa syömistä, toisessa ei osaa lopettaa syömättömyyttä.
Syöminen ja syömättömyys alkaa pikkuhiljaa hallita elämää, olemaan elämä. Vaikka pitkään uskottelikin itselleen, että voisi lopettaa ihan milloin vain. Olla menemättä liian pitkälle. Uskoin ihan todella pystyväni lopettamaan. Pystyväni taas syömään ihan normaalisti jos vain halusin. Ja pystyinhän. Mutta vain hetkittäin, en jatkuvasti niin kuin olisi pitänyt.
Oli kamalaa huomata, etten enää itse hallinnut tilannetta. Kamalaa, pelottavaa, musertavaakin. Todella avutonta. Tunsin jo itsekin että olisi pakko lopettaa, en jaksaisi sairasta käyttäytymistäni enää yhtään pidemmälle. Mutta ihan yhtä pakko oli "ottaa vielä yksi huumeannos". Hallinta oli kadonnut jo aikoja sitten. Osittain varmasti olin antanut hallinnan pois, mutta se oli kyllä viety paljon rajummin kuin olin osannut kuvitellakaan.
Syötkö sä koskaan?
Kysymys (jota esittäessä katsotaan päästä varpaisiin, varpaista päähän), joka on monesti saanut hämmentymään ja kiusaantumaan. Tottakai söin, ei ihminen pysy elossa ellei se syö. Ei tarvitse lakata syömästä laihtuakseen. Kulisseja pystyy halutessaan ylläpitämään melko pitkään. Isoja salaattiannoksia, syömistä muiden seurassa. Itselläni kyse oli suurimman osan sairastamisajasta siitä, mitä tein muiden katseiden ulottumattomissa - tai mitä jätin tekemättä (=syömättä). Viikonloppuisin saatoin syödä kohtalaisesti. Viikolla yksin ollessani taas saatoin jättää muutamana päivänä kokonaan syömättä. Ja liikkua siitä huolimatta energiaa kuluttaen.
"Syötkö sä koskaan?" saa tuntemaan olon tyhmälle. Aivan kuin kysyjä pitäisi tyhmänä. En minä ollut tyhmä, toimintani kyllä oli.
