Ei laihuus vaan syöminen
Ei, rasvainen ruoka ei suinkaan alunperin ollut ongelmani. Syöminen oli ongelmani. Saatoin istua pari tuntia yksin ruokapöydässä siirrellen kylmiä perunan ja lihan paloja lautasen toiselta puolelta toiselle. Ja lopulta antaa ruoan koiralle.
Syöminen oli mielestäni maailman turhinta puuhaa. Monesti kaupassa äidin patistaessa valitsemaan jotain ruokaa, kysyin ääneen, miksei ruoan sijasta ole vain pillereitä joista saisi energiaa. Miksi pitää kiduttaa itseään syömällä, käyttämällä aikaa ja energiaa syömiseen ja sen miettimiseen? Ruoka ei tuolloin todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys, se oli ylimääräinen rasite josta halusin eroon.
Muihin syömishäiriöisiin tutustuessani kaikkein helpoittavinta oli tajuta, että on muitakin jotka kärsivät syömisestä. Ei niinkään se, että he kärsivät syömis
häiriöstä vaan syömis
estä. Syöminen tapahtumana oli se suurin ongelmani.
Suurin parantumistani edistänyt asia oli tajuta, että syöminenhän on on oikeastaan aika mukavaa. Olin viikonlopun ystäväni luona ja oli hirmu hauskaa laittaa yhdessä ruokaa, syödä sitä pitkään ruokapöydässä syvällisiä jutellen ja sitten siirtyä syömään jälkkäriä sängylle ja katsoa samalla leffaa. Syömisestä saattoikin nauttia, en enää halunnutkaan pillereitä ruoan tilalle.
11 vuottani
Olen oirehtinut 11 vuotta. Kiertänyt sormiani ranteeni ympärille, jättänyt ruokaa lautaselle, jättänyt ottamatta ruokaa lautaselle, katsellut hampaiden jälkiä rystysissä, palellut täristen, valehdellut syöneeni, valehdellut ylipäätään, pelännyt kuolevani, nauttinut kylkiluistani, juossut liian kovaa poistaakseni möykyn sisältäni, syönyt lisää vaikka on jo huono olo, hävennyt ihmisten keskellä pyörtymistäni, valvonut öitä, pelännyt kämppisten kuulevan oksentamisen veden kohinan läpi, ollut hämilläni omasta itsestäni.
11 vuotta on pitkä aika kohdella kehoaan huonosti. Aina muiden uhkaillessa sairaalan letkuilla, sydänkohtauksilla ja kuolemalla, olen ajatellut ja vastannut "en mä semmosta". Mä vain olen hoikka ja joskus syöminen ei ole niin kovin helppoa, vain sairaat joutuu letkuihin, saa sydänkohtauksen ja kuolee - en minä. Ja silti kolme vuotta sitten pelkäsin kuolevani - niihin samaisiin rytmihäiriöihin, joita piti olla vain oikeasti sairailla. Taisin olla itse sairas, niin kuin olin ollut jo vuosia.
Ensimmäiset kuusi vuotta oireilin ja sairastin uskomatta muiden puheita, ymmärtämättä mistä oli kyse. Oli vain mukavaa olla syömättä. Muiden anoreksia-puheita kuunnellessa lähdin toteuttamaan heidän uhkakuviaan oikein urakalla. "Minähän sairastun oikein kunnolla, saadaanpahan sitten selvä peli kaikille." Ja niin sitä sitten parin vuoden yrittämisen jälkeen saatiinkiin - peli siis, selvästä ei kyllä ollut tietoakaan. Samaa salailua ja valehtelua kuin ennenkin, nyt vain tiesin sille itsekin nimen. Anoreksia nervosa. Bulimia nervosa. Bulimarexia.
Nyt olen jo muutaman vuoden voinut melko hyvin. En usko koskaan parantuvani täysin, tämä on osa elämääni. Olen oppinut elämään sairauden kanssa, hallitsemaan sitä valtaosan vuodesta. Koskaan en kuitenkaan unohda, eikä se unohda minua.
