En saa ymmärtämään
V ei tunnu ymmärtävän miksi tarvitsen nyt sairaslomaa. Se tuntuu ajattelevan, että olen nyt vain vähän väsähtänyt mutta pitäisi silti jaksaa tsempata. Mutta kun sairasloman ottaminen juuri on sitä tsemppaamista...olen sentään vielä sen verran järjissäni että tiedän jotain pitävän tapahtua. Jollen nyt irrottaudu tilanteesta, lepää, pohdi, pysähdy, olen kohta todella huonossa kunnossa. Ja mitä enemmän olen huonossa kunnossa, sitä enemmän eristäydyn ja salaan.
V on kyllä nähnyt viimeisen vuoden aikana paniikkikohtauksiani, nähnyt kuinka katoan itseltäni täysin, pelännyt kun sydämeni käy ylimääräisiä kierroksia ja katsellut kuinka häpeän kehoani. Silti V on nähnyt niin kovin vähän, ollut kokemassa sairauttani liian vähän. Loukkaannun kun V ei ymmärrä miksi tarvitsen lepoa. Silti tiedän etten voi syyttää siitä kuin itseäni; olen kertonut vain pieniä paloja, muistanut aina lisätä loppuun että nyt voin kuitenkin jo hyvin ja ei se nyt ollut niin kovin vakavaa. Olen peitellyt ja jättänyt kertomatta paljon asioita, joita lähellä olevan olisi ehkä syytä tietää.
Ja silti haluan pitää kaiken tämän itselläni. Minun ikioman hulluuteni.
Oppituntini
Minä toivun kyllä. Ihmiset toipuvat. Ja näen nyt, että toipumiseni, vaikka se ei koskaan ollutkaan kuin osittainen, oli huomattava. Voin nähdä, mitä Sarah teki minulle, voin arvostaa taitoa, jolla jän veti kylmät itsepetoksen ja petoksen oppituntinsa. Mutta kun seisoin Julian kädet ympärilläni tuona kylmänä joulukuun iltana ja yritin vältelllä vanhempieni huolestuneita silmiä, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka vaikeaksi polku edessäni osoittautuisi. Lasten murheet eivät koskaan kestä pitkään. Niiden ohimenevyys on lapsuuden hyviä puolia. Ja lapsi kun olin, en aavistanut silloin, kertoessani vanhemmilleni olevani väsynyt ja ettei minusta pitänyt välittää, että minut oli otettu jäseneksi kovempaan maailmaan. En tajunnut, että nuo muutamat viikot Prahassa ja Ranskassa olivat vieneet minut ikiajoiksi pois aiemman tunteen iloisesta piiristä, että Ellan rakkaus ja Ericin kuolema olivat kohottaneet minut kylmemmälle, aikuisemmalle kokemuksen tasolle, että kärsimys olisi tässä uudessa maailmassa kestävää ja todellista. En aavistanut mitään, koska en ollut vielä maistanut jatkuvan murheen katkeruutta, ja minun oppituntini, joka koittaisi pian, oli niin pitkällinen ja tuskallinen, että sen unohtamiseen kului vuosia.
-Richard Mason: Meren huoneissa
En tahdo päästä tästä eroon. Pienessä hetkessä kaikki palaa takaisin. Huono päivä, ei ole ehtinyt kunnolla syömään. Kotiin tultuani syön liikaa ja oksennan. Ja tajuan vasta jälkikäteen mitä tapahtui. Vielä vuosienkin jälkeen kaikki palaa elämääni.
En ajatellut tämän olevan näin pitkä prosessi. Tosin alunperin en ajatellut tämän olevan ylipäätään mikään prosessi, mikään syömishäiriö mistä muut vauhkosivat. Parantuminen vain vie paljon paljon kauemmin kuin olin ajatellut. Sen eteen pitäisi kai edelleenkin tehdä töitä. Tai ei, ehkä ennemminkin pitäisi tehdä töitä elämän eteen. Yksinkertaisesti sulkea sairastaminen pois ja keskittyä nauttimaan elämästä, ei elämättömyydestä.
Haluaisin olla terve - ja laiha.
